Keppiä hän jo tapaili. Mutta onneksi ei Pudden omatunto ollut koskaan puhdas. Se tiesi siis pitää varansa ja niinpä nytkin luikki nopeasti sohvan alle. Äkäisenä puheli ja uhitteli silloin vallesmanni:
»Leikata se hylky pitää antaa, niin parantaa tapansa.»
Ja oitis huusi hän Kaisa-Liisan ja lähetti sen heti noutamaan sitä kosiksijaansa, miessuvun perivihollista, ukko Tiristä, Puddea varten. Ja niin joudumme taaskin hetkiseksi poikkeamaan, puustakatsoen syrjäasiaan, mutta itseasiassa pääjuoneen, tämän viisaudenkirjan päähenkilön aikaansaannoksiin.
Ukko Tirinen, näet, tuli ja ryhtyi heti tuhotyöhönsä. Herkullisella paistipalalla vietteli se Pudden luokseen.
Mutta Pudde oli yleensä epäluuloinen. Tunsi hän myös ukon periaatteet ja ammatin, eikä niitä hyväksynyt. Mutta paistipala oli aivan houkuttelevan herkullinen. Sääli siitä luopua. Hän salli kavalan ukon lähestyä sitä tarjoilemaan ja lopulta sieppasi herkkupalan ukon kädestä, mutta kun ukko samalla tavoitti siepata hänet kiinni, puraisi hän sen säären kerrassaan pahaksi ja sitä kyytiä korjasi luunsa talteen. Ukko kirosi ja uhkasi vallesmannia oikeudenkäynnillä, mutta sopi asian kun vallesmanni suostui maksamaan lääkkeet ja lääkärin palkan ja lisäksi sata markkaa kipurahoja.
Mutta pelastumisensa kunniaksi laittoi Pudde isot pidot. Talosta taloon juosten kokosi se kaikki henttunsa ja kilpailijansa, vei ne tohtorin kartanolle ja järjesti siellä kerrassaan suurenmoisen tappelun, niin valtavan rähäkän, että siihen täytyi lopulla sekaantua, ei ainoastaan tohtorin oman herrasväen, vaan myös ompeluseuraan saapuneiden herrojen. Varsinkin henkikirjoittaja piiskasi silloin armotta koiraansa, joka oli pahasti tappeluun sekaantunut. Se koira olikin Pudden poika. Pudde oli, johtamalla poikansa tappeluun, toimittanut sille isällistä kuritusta ja juosta veijaroi nyt kotiansa kohti, kähvelti matkalla pappilan kellarin akkunasta lääninrovastin huomista tuloa varten paistetun herkullisen kananpaistin, söi sen, luikki hiljaa makuuhuoneeseen ja heittäytyi vallesmannin sänkyyn selälleen, paistia sulattamaan, aivan samaan säädyttömään asentoon, mistä vallesmanni oli hänet äsken karkoittanut.
Mutta myöhemmin vietteli hän tuon samaisen, hänelle paha-aikeisen ukon koiran ja niin lahjoitti hän ukolle aikanansa neljä veikeää ja elämänhaluista herraskoiran pentua. Kennelklubin näyttelyssä sai niistä jokainen ensimmäisen palkinnon: kultamitalin ja kolmesataa markkaa rahassa. Ukko Tirinen möi silloin penikat mitaleinensa kaupungin herroille seitsemästä sadasta markasta kappaleen. Hänellä oli nyt neljätuhatta markkaa.
Ja niinpä suostui Kakkilaisen hylkimä Kaisa-Liisa nyt ukkoon. Molemmat he kääntyivät Sakarin uskoon ja elävät onnellisena, sillä ukko, niin oman sukupuolensa leppymätön vihollinen kuin hän onkin, on kunnon kansalainen ja yhtä uskollinen ja perinpohjainen aviossa, kuin siinä ammatissaankin, ja juuri siksi rakastaa häntä Kaisa-Liisa.
* * * * *
Kului aika. Yhä uusia yllätyksiä sattui tässä, ihmeellisessä uskon ja viisauden asiassa.