PIRKKA. Vahtii minua alituiseen, jotta näkisi minkä näköinen minä olen… Nytkin pääsin vain onnen kaupalla pois talosta ennen kun se ennätti tulla!
JUKKA. Ah, tätä köyhyyttä nyt! Miksi minun pitää juuri nyt köyhä olla!… Mutta odota, Pirkka! Kaikki voi vielä kirkastua!
PIRKKA. En minä muusta niin surisi, mutta äitiä on sääli… Se kun yhä vain valittaa, jotta kontu menee, jos en siitä huoli.
JUKKA (Kuin jatkaen omaa puhettansa). Odota vain eläkä sure… Kaksi vuoroa teen työtä tukkijoella: yöt ruhkalla ja päivät lautalla ja joka pennin säästän. Syksyllä sitte Ameriikkaan ja kun siellä ponnistaa yöt ja päivät hiilikaivoksessa ja kahdeksankaan taalaa, eli neljäkymmentä markkaa päivässä irrottaa, niin kohta siinä on koossa Vännin velka… Ja kun on kerran isän talo lunastettu, niin silloin on etäällä hätä… Itse me elämme vaikka paljaalla kalliolla, kunhan on taivasta sateen suojana palanen ja seinänä pikkunen ilman pieltä… Vai mitä, Pirkka?
PIRKKA (Huokaa, miettiessään). Niin!
JUKKA. Heitä siis surut hitolle! Ei se päivä ainiaaksi pilveen peity. (Kietoen kätensä vyötäisille) Sinä minun iloni ja minun onneni ja (suutelee) ja (suutelee) minun ystäväni…
PIRKKA (Estellen). Et saa!
JUKKA (Yrittää suudella). Minun!…
PIRKKA. Tsyt… Joku! (Hypähtää seisaalleen.)
JORRI (Selitellen). Tätäpä minä vain Rokka-Leenan kattilaa tulin katsomaan… jotta joko se soppa joutuu.. (Tarkastaa kattilaa) Ja johan se näkyy kiehuvan.