JORRI. Ka voihan sen tässäkin syödä, voileivän… Anna tänne.
LEENA. Tässä on! Verestä leipää ja tuoretta voita. (Laskeutuu hieromaan. Jorri voitelee sormellaan voileivän ja ryhtyy syömään) Mistä kohti ne ovat kipeät sivut?
JORRI. Ne ovat vähä joka paikasta… niskasta kantapäähän asti.
JUKKA (Palaa). Taasko se Jorri hierottaa?
LEENA. Ka mikäpä sen Jorrinkaan muu auttaa kuin turvautua vain tämän Leenan apuun, kun vaiva rupeaa ahdistamaan, eikä apua eikä ystävää muualta mistään näy… Ja eikä se Leena oikealta mieheltä koskaan apuaan kiellä. Talvet hieroo ja kuppaa ja kesät keittää rokkaa tukkijoella ja sillä tavallapa tuo Leena vain leivissä pysyy ja vielä on köyhällekin kupponen kahvia antaa.
JORRI. Onhan tää Leena hyvä hieroja!… Ja hyvä voileipä tämä on.
LEENA. Kohentaisit, Jukka, vähä niitä puita kattilan alla… Ja hämmennä vähä sitä kattilaa, jotta eivät potaatit pohjaan pala… Vaikka eipä sitä monikaan sitte arvaa mikä turva se olisi Leenasta talossa kaikenlaisten onnettomuuksienkin sattuessa… Sillä eipä sitä kukaan tiedä, koska sitä jalkansa kiveen loukkaa ja saa sivunsa kipeiksi… Sitä kun onkin nykyään jo ansa ja paula joka polulla… Milloinhan on mitäkin estettä olemassa.
JORRI. Sieltä ylempää… Ihan sieltä likeltä niskaa hiero.
LEENA. Ei… ei sitä tiedä milloin sitä yksinäinenkin mies jo tarvitseisi ijäisen ystävän apua… Ja eikä se silloin viime hetkellä ole enää otettavissa, kun ei kuka ole älynnyt aikanansa siinäkin asiassa valvoa ja rukoilla… Sillä niinpä sitä sanassakin sanotaan, että parempi se on naida kuin palaa.
JORRI. Nyt sieltä nivuslihojen luota… Niin.