HEILI. Olihan tuo!
(Menevät, Saku soittaa mennessänsä ja Heili pyyhkii hihallaan suunsa.)
PIRKKA (Saapuu. Istahtaa kivelle). Niin!… Muilla on nyt iloista olla, kun on juhannus ja muuta… Minä yksin saan suruja kantaa. Koivut ovat vihreimmillänsä ja kesä kauneimmillansa, mutta ei se nyt näytä minusta entiseltä. (Kätkee päänsä käsiinsä.)
LOTTA. Pirkka… Täälläkö sinä olet Pirkka?… Kun minä etsin koko aamun… Tule nyt, hyvä lapsi kotiin, eläkä nyt rupea suremaan.. (Nykäsee) Kuule, Pirkka!… Tule nyt kotiin, Pirkka!
PIRKKA. Ei… ei!… Antakaa minun nyt, äiti, olla yksinäni!
LOTTA (Suruissaan). Ka eihän se isäsikään sitä itsensä tähden niin tahtoisi, mutta eipä se ole helppo hänelläkään jäädä joukon kanssa mieron tielle… nyt kun on jo voimatkin menneet, eikä ole tervekään, jotta pystyisi elämään toisen työllä.
PIRKKA (Itkee). Minkäs minä sille voin, kun en kerran jaksa häntä kärsiä… Vanha ja höperö ukko!
LOTTA (Liikutettuna). Elä nyt itke, Pirkka rukka… Mene tiedä, jos hän ei sinua huolisikaan, kun saisi nähdä… Eihän tuo nyt syö, jos tuolle näyttäytyisit ja sanoisit itse.
PIRKKA. Oi… oi minua onnetonta… oi minua onnetonta!
LOTTA (Säälien, rauhottelee). Koettaisit nyt vain tyyntyä ja olla ennallasi… Eivät nämä tämmöiset asiat yleensä ole semmoisia kun ne alussa näyttävät… näissä meikäläisissä köyhissä oloissa. Sitä luulee toisen olevan kultaa ja sitte myöhemmin näkeekin, jotta ei se ollut muidenkaan arvoinen… (Pyyhkäsee huivin nurkalla silmiänsä) Tietää sen itse kukin, kun on sitä kerran kokenut.