PIRKKA (Surullisena huoaten). Olkoonpa nyt miten hyvänsä, mutta en minä häntä vaan siedä silmieni eteen… (Itku kurkussa) Ja minkä minä sitte sille voin!
LOTTA (Yrittää jatkaa omaansa). Niin se oli tämä meidänkin liitto isäsi kanssa alussa… Mutta näkyvätpä nuo ajat muuttuvan. (Äänettömyys) Tulisit nyt vain kotiin.
PIRKKA (Päättävästi). Ei… ei äiti!… Jättäkää nyt minut yksin vähäksi aikaa… Kyllä minä sitte tulen kun on aika.
LOTTA. Voi hyvä isä sentään!… Kun nyt et toki itsellesi mitään pahaa tekisi…
PIRKKA. Ei… ei, äiti… En minä tee mitään… Menkää nyt vain edellä, niin kyllä minä tulen sitte.
LOTTA (Lähtee itsekseen huoaten). Hyvä isä mikä murhe tästä nyt pitikin tulla… vielä vanhoilla päivillänsä!
PIRKKA (Yksinään). Mhyh… Näyttäytymään!… (Ynseästi) Voi, voi!
JUKKA. No Pirkka!… Valkenipa taas päivä minullekin, kun löysin, kultani, sinut! (Istahtaa viereen) Ja taas nuo ihanat silmät kyynelissä… Tule lintuni ja anna minun kuivata pois kyyneleesi. Nyt on Juhannus tulossa! Elä sure!… Kyllä se meillekin kerran vielä kumottaa onnen kuu. (Syleilee) Sinä minun lintuseni… minun kaikkeni maailmassa!
PIRKKA (Pyyhkäisee suortuvan otsaltansa, väsyneenä). Ei… Olehan nyt… (Irrottautuu) Ei minusta ole iloa sinulle…
JUKKA (Riemuiten). Sinustako?… Minulleko?