FEDA. Illalla sitte tyttöseni! Pukeudu ihanaiseksi, kukkaseni. Minä menen, haen joukkoa koolle. Ella on apuna. Tukkilaisilla on tänään loppujuhla! Juhlikoot sen meidän mukana. Lähde siis sä, kultaseni!
(Heittää sormisuukon, saa saman vastaan. Lähtee.)
ULLA. Nyt minä olen kuin lintunen, joka on saanut kauniit sulat ja löytänyt keväällä viherjöivän varvun. (Menee telttaan.)
LAPSEN ÄITI (Tulee, vie lapsen vitvistä pois). Yksin näet ovat heittäneet lapsen siihen oman onnensa nojaan!
PIRKKA (Katselee). Minä en tiedä mitä varten Ella tänne kutsuu, kun täällä ei edes ketään ole… Sanoi Jukan olevan täällä. (Istahtaa. Huokaa) Oi joi! Minä jo luulen kaiken selkenevän, mutta nyt on kaikki entistä pahempana taaskin. (Miettii suruissaan) Ah!… Miksi minulle tämä suru piti tulla kannettavaksi! (Rautakangen soittoa.)
HUUTO. Työ loppui!… Loppiaiselle tukkilaiset!
PIRKKA (Pelästyen). Mitä!… Joko loppui tukin lasku!… Ja nyt siis lähtee Jukkakin pois. (Aikoo itkeä.)
JUKKA (Saapuu). Pirkka!… Jo nyt suret liika myöhään. Kaksi asiaa on nyt lopussa, nimittäin surut ja tukkityöt… Nyt jo päivä pilvestä pääsee ja huolistansa pojan heila.
PIRKKA (Suruissaan). Niin… Sinä jaksat olla iloinen!
JUKKA (Istahtaa rinnalle). Pakostakin tulet sinäkin iloiseksi, kun minä… (Näyttää rahatukkua) Mitäs tämä on, Pirkka?… Katso eikös se ole rahaa!… Noin. (Selailee seteleitä) Katsohan!