Entistä myrtyneempänä väänsi Manasse häneen silmää. Turhia olivat äidin uudetkin kokeet. Hän tavallaan jo väsyikin niin rasittavaan tehtävään. Mutta mieli oli siinä harvinaisessa toimessa aivan muuttunut. Olihan kaikki niin omituista, outoa, juhlallista. Vakavana, tosissaan selitteli hän pojallensa lukutaidon tarpeellisuutta, puhellen:
»Onhaan se synt ja häpii isällesii jos jiät sanoo vaille ijäksesj!»
»Olokaan!» kuului ynseä äännähdyksen tapainen. Äiti jatkoi:
»Ja kunhaan ihe sittä tulet isoks ja suat hyvän tusinallisen Manasseja ja jos ne ovat siulle yhtä uppiniskasii eivätkä rupii lukemaan, niin niät eikö se koske siun isän syvämmeesj.»
Ei kuunnellutkaan Manasse koko tätä hänen tulevien perhehuoliensa kuvausta. Saunasen Hiku ja tupakka-asia nousi taas mieleen. Hän seisoi pää väärässä, surkean näköisenä, kasvot likaisina, myrtyneenä, vetäsi hihallansa aimo saaliin nenänsä alta pois, niiskutteli ja uhalla jupisi:
»Ja vaikka tulis vielä enemmän Manasseja, niin en sano aata.»
* * * * *
Jotenkuten pääsi hän vihdoinkin vapaaksi äitinsä käsistä! Käskyä odottamatta riensi hän silloin ulos tuvasta ja sitä samaa kyytiä alkoi hän painaa kohti Tuppisen saunaa, jossa tupakoimisen piti tapahtua.
Ja nyt juoksujalassa sinne painaessaan selkeni hänelle taas mikä rikollinen teko hänen oli täytynyt tehdä: pettää Hiku, paras toveri. Itku pakkasi sitä ajatellessa väkisinkin kurkkuun. Ääneensä hän sitä itkua vetää jurasi siinä juostessansa. Leuka vain tärisi itkun, ja itku mennä jurautteli juoksun tahdissa. Kasvot olivat tahraiset liasta ja märät kyynelistä. Housurepaleetkaan eivät tahtoneet kestää jalassa ja ainoastaan näpissä niitä kannattaen sai hän estetyksi ne kinttuihin valahtamasta.
Vastaan sattui silloin vielä tulemaan leikkisä Tuppinen. Sitä huvitti se
hauska näky. Hän asettui keskitielle vastaan. Mutta ei pysähtynyt poika.
Suuttuneena aikoi se yhtä samaa kyytiä painaa sivu, katsettakaan
Tuppiseen luomatta.