Äiti joutui ikäänkuin pulaan. Näyttääksensä pojallensa mikä kirjantaitava hän oli, alkoi hän nyt välillä siinä itseksensä lukea:
»Aa, pee … koo … ässä … ännä … sittä tuloo ämmä!»
»Tulukoon … vaikka tulis sata ämmee niin en pelekee!» keskeytti
Manassen uhitteleva murahdus. Äiti koetti sovitella, pannen leikiksi:
»Etkö sie nyt enee ämmeekää pelekee?»
»Enkä pelekee!» nousi jo silloin Manassen miehentunto. Hän vielä lisäsi uhaten:
»Ja vaikka kennen akka tulisj niin en pelekee!»
Niin jatkettiin. Taas koetti äiti näyttäytyä kirjantaitoiselta. Miten se nostikin häntä poikansa silmissä! kuten hänestä itsestänsä tuntui. Hän avasi erään paikan ja alkoi lukea ulkomuistista:
»Isämeidän, joka olet taivaassa…»
Mutta sitte hänestä tuntui että ei se kappale ollutkaan se. Aivan hän joutui siinä Manassen edessä ikäänkuin häviölle ja alkoi salailla erehdystänsä sulkien kirjan, ettei tuo lukutaidoton poika ehtisi nähdä hänen vahinkoansa ja reilusti hän vielä kehasi sille:
»Niin hyvästi osovaa äit lukii uapisesta … jotta ei tarvihe tavata!»