Manasse vetäsi nenäänsä eikä nostanut katsetta lattiasta. Sekin salatupakoimisasia sotkeutui jo yleiseen mieliharmiin. Hän joko valmisteli itkua, tai sitte pidätteli entistä, ähähdellen itkuntapaisesti, samassa tahdissa kuin kynttilät pistivät aina päitänsä nenästä. Taas koetti äiti, kehottaen:
»No sano nyt: aa!»
Ei ääntä. Äiti jatkoi:
»No sittä vaikka pee!»
Manasse vaikenee kuin muuri. Äiti koetti tavalla jos toisellakin, mutta ei suostunut Manasse. Viimein alkoi äiti houkutella. Hän mairitteli:
»Ja sittä tiällä on vielä kukon kuva… Kahohaan, Manasse, miten korii kukon kuva tiällä on… Kahohaan!»
Se auttoikin hieman. Uteliaisuus oli saada Manassessa vallan. Mutta hän hillitsi sitä uhallakin. Salavihkaa hän toki katsahtaa muljautti kaunista kukon kuvaa, mutta ettei vaan äiti sitäkään myöntymistä huomaisi, uhitteli hän sitä peittääksensä:
»Vaikka oisj miten monta kukon kuvoo, niin en kaho.»
»Nuonj korii se kukon kuva on … nuonj…!» ei äiti ollut uhittelua kuulevinaankaan. Mutta siihenkin vannoi Manasse, muka itsekseen jupisten:
»Ja vaikka oisj nuojn ison sian kuva niin en kaho.»