Hiukan se hellytti äitiä. Aivan tosissaan alkoi hän tenavallensa selittää:
»Senpätähe niistä tulookii sittä semmoisii pimeyven lapsii, jotta eivät piäse ies kasteesaliittuu uuvistamaan, vuan jiävät pois kirkonkirjoistakii!»
* * * * *
Mutta ei. Ei kuunnellutkaan Manasse. Nurkkaan oli poika hiljakseen painautunut ja tuijotti siellä seinänrakoon. Äiti tuli lopulta luo, tarttui käteen ja veti pöydän luo. Vastaan kyllä mies harasi ja uhkasi ei lukevansa, mutta väkisin vei äiti. Doroteeathan ovat asioissa tiukkojakin, jos niiksi tulee. Sen tiesi Manassekin kokemuksesta, jos ei tosin mistään kasvattavasta kurituksesta.
Niinpä seisoi hän nyt pöydän luona äitinsä edessä ja alkoi varsinainen opetus. Äiti tajusi hetken tärkeyden. Siksipä pyyhkäsi hän vieläkin kerran nenänsä alustaa, asetteli istumuksensa niin taiten että kaikki kävi tiiviisti penkkiä myöten, osotti puikolla ensimäistä kirjainta ja ilmoitti:
»Tämä ensimäinen on se aa … sitte tuloo pee ja sitte…»
Sen kolmannen nimeä hän ei nyt sattunut taas muistamaan. Hän pysähtyi, pyyhkäsi kämmenellänsä suutansa ja ilmoitti sitte:
»Sitte sen peen jäläkeen tuloot kaikki muut puustaimet … settee ja äätä ja yytä myöten ja…
Hän katsahti synkkään Manasseen, muutti äänensä miltei leikkisän mairittelevaksi ja lisäsi:
»Ja sittä ihan viimeiseks tuloo vielä öö.»