»Eikä sua!» ärjäsi poika entistä tiukemmin ja ettei äiti saisi niistää, veti hän kaikki tavarat uhallakin nenäänsä. Ja siinä suostuttelevan äitinsä käsistä pois rimpuillen vannoi toistamiseen nyt jo itkun seasta:
»Vaikka mikä oisj niin en luve».
Mutta äiti ei heittänyt. Pojan vastustelut kehittivät hänessä vain opetushalua ja tajuntaa sen tarpeellisuudesta. Ilmankos hän olisi ollut äiti. Hän jo houkutteli äidin tavoin, ilmoittaen:
»No eihän siitä nyt kuole … jos luvet!»
»Vaikka ei!» ärähti ynseä vastaus. Ja taas muljautti poika silmiänsä ja vannoa jupisi:
»Ja vaikka ei voileipeekää annettasj niin en sittekään luve!»
Anna Doroteea siinä touhussansa kävi sylkäsemässä pankon eteen, kynsäsi syyhyvää reittänsä ja nyt hän jo käski:
»Tulehaan nyt vuan siinä sukkelaan lukemaan, eläkä joutavoo vänkee!»
Äänettä nyäytti Manasse olkapäitänsä vihaisesti. Anna Doroteea meni taas kurkistamaan kirjaan, pyyhkäsi huivin kulmalla suunsa äskeisestä sylkäisystä kuivaksi, istahti, nosti kirjan juhlallisesti silmäiltäväkseen ja katsoi siihen silmät niin auki vedettyinä, että otsanahka oli kureita täynnä. Miten lihavia olivat kirjaimet! Miten juhlallinen koko aapinen. Manasse väänsi häneen vihaista silmää, huomasi taaskin että siinä on äidillä tosiaikomus ja alkoi itkunkuohussa ynseillä, valittaen:
»Ei Saunasenkaan Hiku tarvihe lukii … eikä Pennasen Jyty, eikä kukaan!»