»Vaikka koko oven sären niin eivät opeta enee aata!»
Ja umpimähkään lähti hän sieltä pois kävellä mullittamaan. Itku oli lakannut. Voimakkaat jälkinyyhkytykset vain kuohuttivat mieltä, mutta katse oli entistä uhkaavampi ja mieli suuttumuksesta ja harmista halkeamaisillansa. Hän kulki Karvosen vanhan, yksinäisen ladon ohi. Vihainen silmäys osui siihen ja hän uhitteli:
»Ja vaikka tuohon latoon panisivat eivätkä antasj syyväkään, niin en vuan luve!»
Se oli jyrkkä, sielusta lähtenyt päätös, eikä paljas huulten höpinä. Äänensävykin sen jo sanoi. Kiven otti hän tieltä, ja viskasi sillä ladon seinää kuin olisi sekin ollut syyllinen ja jatkoi sitte taas kulkuansa, vaelsi housut näpissä ohi Killisen syöttömaan, jossa karja oli laitumella ja vihaiseksi tunnettu härkä möyrysi aitovierellä. Sillekin hän uhkaili nyt:
»Ja vaikka tuo härkä puskisj, niin en luve… En vaikka puskisj niin jotta maha halakiisj!»
Ja raivostuneena sieppasi hän tielle osuneen kepakon, viskasi sillä härkää ja alkoi sitte painaa pakoon minkä vaan lyhkäisistä kintuista pääsi. Niin synkkä oli mieli että ei kyennyt ajattelemaan sitäkään että ei härkä aidan yli häntä puskemaan pääse. Pakoon juostessansa hän vaan uhkailla jupisi:
»Ja vaikka puske ihan paikalla, niin en vuan luve enkä sano aata!»
III.
Manassen isä, Jussi Beltsebuubi Jäppinen, oli, kuten jo sanottu, kirkkoneuvoston jäsen. Hänkin oli tosin niin lukutaidoton, että kirjaimistakin hän tunsi ainoastaan i-kirjaimen.
Mutta sen puutteensa hän salasi ihmisiltä visusti. Hän salasi sen suureksi osaksi juuri tuon kirkollisen arvonsa takia. Hän kävi ahkerasti kirkossa ja veisasi siellä kovasti, virsikirja auki edessä ja päässä silmälasit.