Itse asiassa hän kumminkin veisasi osaksi ulkoa. Mutta vaan osaksi. Hänen muistinsakaan ei näet ollut mikään maailmanennätyksien lyöjä ei edes niiden tavoittelijakaan. Siksipä istuikin hän aina kirkossa Pekka Simeon Hartikaisen vieressä, kuunteli sen veisuuta ja itse veisasi siltä kuulemillansa sanoilla, katse visusti omassa virsikirjassa. Luonnollista silloin oli, että hän sanoissa säännöllisesti myöhästyi, kulkea jorasi muiden jälestä, mutta säveleessä hän pysytteli toki rinnalla mikäli hänen jorinaansa voi yleensä sanoa säveleeksi, tai edes ihmisääneksikään. Sydän oli hänellä sen sijaan niin rehti ja rehellinen työmiehen ja luonnonihmisen sydän, että se painaa vaa'assa enemmän kuin tuhannen jumaluusoppineen sydämet yhteensä ja enemmän kuin kaikki meikäläiset maijulassilaiset voivat siinä vaa'assa painaa sydäminensä, munaskuinensa kaikkinensa.
Kun nyt Anna Doroteea oli hänelle puhellut aikomuksestansa Manassen lukujen suhteen, oli hän ollut tietysti sitä mieltä, että poika on opetettava lukemaan. Vaatihan sitä jo hänen kirkollinen arvonsakin. Mutta kun hänellä ei ollut koulumestarilahjoja ja -tietoja, laittoikin hän itsensä pois kotoa noiksi alkuajoiksi, jättäen siten alkamishuolet vaimollensa, jonka lukutaidosta hänellä oli verrattain korkea ja valoisa käsitys. Hän oli siis myllymatkalla, juuri näinä Manassen oppiuran ensi hetkinä.
Mutta eihän siellä voinut aikaansa enemmän viipyä. Lisäksi hän yleensä oli johtunut — tiesherra millä tavoin — uskomaan että Manassesta on tullut erääseen hänen sukulaiseensa, Jeremias Jäppiseen, niin hyväpäinen, että se oppii noin vähäisen asian kuin lukutaidon muutamassa hetkessä. Siksipä hän ei matkalla liikoja viivytellytkään ja palasi varmana siitä että sillä välin on Manassesta tullut lukumies, josta hän jo ensi pyhänä saa ylpeillen kertoa rovastillekin.
Niin oli asia. Semmoinen herkkäuskoisuus ehkä tuntuu monesta ammattiuskojasta oudolta, mahdottomalta, mutta se oli tosi. Hän oli työmies, jolla ei ollut aikaa, eikä halua vaivata päätänsä liialla pikkuasioiden tutkimisella ja punnitsemisella. Hän uskoi ne kernaimmin umpimähkään. Se usko ilmestyi hänen aivoihinsa itsestänsä, kepeästi kuten tupakansavu ilmestyy huoneeseen, on siinä aikansa ja jos haihtuu pois, niin ei huone mokomaa asiaa sure. Aivan niin oli hänenkin laitansa, mitä hänen järkielämäänsä tulee niissä asioissa, jotka eivät olleet hänelle vakavan jokapäiväisen elämän kysymyksiä.
Ei hän siis nytkään kotiin palattuansa surrut saatuansa Anna Doroteealta tietää, miten vähän Manassen opinnot olivat hänen poissa ollessansa edistyneet. Tuntuihan vaan kun olisi se tupakansavu päästä haihtunut, niin että voi nyt siten syntyneessä selkeydessä eroittaa tosiasian. Hän istui kumarassa, leuka kädessä, piippu ikenissä, vetäsi savut, sylästä ruikkasi suupielestänsä ja arveli:
»Ka tottapahaan vielä oppii, kun elää.»
Mutta vaimo oli asiaan lämmennyt, oli jo välillä pannut Manassen kovallekin, vaikka tosin aivan tuloksettomasti. Ei hän siis nyt asiaa niin vähällä heittänyt, vaan alkoi vaatia isää, Jussi Beltsebuubia avuksi, opettamaan ainoalle pojallensa lukutaitoa.
* * * * *
Nyt alkoi siis Manassen opinnoiden uusi jakso. Jussi Beltsebuubi ei tietysti ollut opetustoimeen innostunut. Luonnollisista syistä koetti hän päästä siitä eroon jo ennen alkua. Piippuaan imeksi, eikä kiirehtinyt sanomaan sitä, ei tätä. Asema oli suorastaan vaikea.
Mutta vaimo puolestansa oli samoista syistä halukas jättämään opetustaakan juuri hänelle tai ainakin jakamaan sen hänen kanssansa. Ei hänkään näet tiennyt että hänen miehensä oli aivan lukutaidoton. Ei hän semmoista, niin pientä asiaa ollut toki kysellytkään, ei ajatellutkaan. Kun Jussi Beltsebuubi oli kerran päässyt ripille, niin olihan päivänselvä että se osasi lukea. Näkihän sen lisäksi siitäkin että se kirkossa veisasi virsikirjasta, vieläpä kotonakin sitä joskus tarkasteli silmälasit päässä ja visusti kuten lukija ainakin. Hyvässä uskossa pyysikin hän nyt siis apua.