»Ja kunhaan mie hain Hikun avuks niin nähööt eivätkö sua selekääsä!»
Se toivo tyynnytti hiukan mieltä. Hän teki pajunkuoresta vyön, veti sillä housunsa kireälle ja lähti entistä tukevammin taivaltaa pullittelemaan polkua pitkin.
* * * * *
Hän käveli kauan. Viimein alkoi ilta hämärtyä. Öinen metsä häntä peloitti ja niinpä painuikin hän aivan tahtomattansa, kuin huomaamattansa isänsä huonetta kohti.
Mutta ei hän lähestynyt sitä taloa katuvin mielin. Päinvastoin. Turvaa hän vain sieltä haki yötä, pimeyttä ja kylmää vastaan. Huoneiden takana hän piilotteli ja mietti mihin kätkeytyä: navetan ylisillekö heinäläjään, vai riiheen olkien sekaan.
Mutta ei kumpikaan sopinut. Hän pelkäsi pimeässä yksinäisyyttä, varsinkin kun riihessä oli pidetty ruumista ja navetan ylisillä oli kerran kummitellut. Hän oli siis joutunut maailmalle lähdettyänsä ensiksi asuntopulaan.
Äkkiä välähti toki valo: Hän hiipi sikopahnaan. Siellähän oli hänen hyvä ystävänsä, talon iso sika, jota hän oli syötellyt, syyhytellyt, sitoutunut siihen toveruuden siteillä.
Ja miten hyvä ja lämmin siellä olikin. Pahnan permannolla oli polven korkeudelta puhtaita pehkuja. Sikakin tunsi hänet. Hyvillä mielin nousi se makuultansa ja tuli luo. Olihan se tottunut häneltä saamaan syyhytystä, joka on sian autuus. Sitä odotti se nytkin ja kun Manasse viivytteli, seisoi synkkänä, nykäsi se jo kärsällänsä pohkeesen ja pyysi, ääntäen:
»Yh!»
Mutta ei hievahda Manasse; kohtalolleen vain siinä suututteli. Sika nykäsi uudestaan ja pyysi: