Ja hän kuvaili sen pään kovuuden, selittäen kerskumalla:
»Sillä pojalla olj niin kova piä jotta siihen ei pystynnä viinakaan sen vertoo jotta oisj suanut siihen nousuhumalankaan, mutta kun tämä poika otti niin…»
Hän kertoi ihmetekonsa. Remeliä oli antanut pojalle ja kun se ei ollut auttanut niin lisännyt oli kuria. Sitä kuullessa kuvastuivat Manassen lapsenmielessä kaikki kouluelämän hirmut. Hän tajusi joutuneensa taisteluun. Nenänaluksen puhtaanapitelykin jo unohtui. Synkkänä, kasvot likaisina ja syvältä aivan vatsanpohjasta nousevaa itkua pidätellessä ähähdellen tuijotti hän nurkastansa puhujaan, joka kurinsa kovuutta ja sen pappilan renki-Pekkaan tekemää siunaavaa vaikutusta kehuen kerskui:
»Mutta naimisiin kelepoova kalupahaan tulj pojasta… Niin mänöö pojalla…»
Välillä hän taas imasi innostussanat ja jatkoi:
»Niin mänöö pojalla 'minä vaivainen syntinen' ulukuu, jotta se rallattaa kuin venäihen kirkonkellot piäsiisyönä ja kirjan lisäks tuloo tämä: »joka synnissä sekä siinnyt jotta syntynyt olen ja mestari Pietari Isaskarillekin monta kovaa päivää saattanut olen, josta kaikesta minun tulee häntä aina kiittää ja palkita.»
»Vai vielä sekä!» oudosteli Jussi Beltsebuubi. Toinen kivahti.
»Sekö?… Ettäkö ei se?»
Hän yltyi asiansa puolesta, sillä hän ajoi oikeastaan Manassen opetuksesta tulevan lisäpalkkansa asiaa, pani piipunperät suuhunsa, kävi sylkäsemässä ja innosteli:
»Kuule, Jussi Beltsebuub, Pietari Isaskaarj on lapsluvussa Juakoppi ja siks toisekseen sanassa sanotaan, jotta joka sanalla neuvotaan, hän jakakoon kaikkea hyvää sille joka häntä neuvoo.»