Hän nosti kätensä, teki sillä puutetta kuvaavan ja vahvistavan liikkeen ja toisti pontevasti:
»Kaikea hyvää jakakoon hän sille joka häntä sanalla neuvoo… Vai mitä Jussi Beltsebuub … kun siekin oot kirkonmies?» käänsi hän äkkiä kysymyksensä. Toinen älysi asian ja myönteli.
»Ka pitäähään sitä elee senii joka sanoo jakaa.»
Ja mestarille se oli innostuttava sana. Nenänsä hän niisti niin reilusti että lentäen poistuivat pankon eteen näpistä niistä viskattavat. Ja sitte hän vahvisti lujasti:
»Elee sen pitää… Sen pitää elee ja, kuule Jussi.»
Hän löi olalle ja jatkoi rennosti:
»Mie sanon siulle, Jussi, jotta se sanan jakaminen se ei ota ainoastaan lapaluihen piälle niin kuin muatyö vuan se ottoo ihtesä hengen piälle ja se ottoo vielä niin tiukasti, jotta vuan naukuu.»
»Ka niimpä se!» myönsi toinen ja yksimielisiksi tulivat he siitä, että sen, joka sanaa opettaa, tätyy olla lujahenkisen miehen.
* * * * *
Manassea oli tämä keskustelu alussa pelästyttänyt. Mutta nyt hän alkoi jo toipua. Juttua kesti näet niin kauvan, että hän ehti siihen tottua. Hänen henkensä nousi kuten aina tiukassa paikassa. Hän loi mestariin vaan ynseitä katseita ja päätti näyttää että ei hän ole niin vain koulutettava.