»Ka niinkun jo sanoin niin pahahenk sen vei!»
Ei selvennyt pääsavu Jussi Beltsebuubin päästä. Hän valitti:
»Taitaa olla jo näissä lasissa vika, kun se on niin epäselevee…»
Ja taas hän korjasi lasejansa ja kysyi nyt:
»Niin täänkö pojan se vei pimeyven henk?»
»No vei se!» kehasi Pietari Isaskaar, kertoi nyt Manassen paosta ja lopetti sen kuvauksen rutolla kysymyksellä:
»Missä siun akkasj nyt doroteeaa, kun se ei oo tässä jotta ies kahvit keittäsj?»
Se oli saunaa lämmittämässä. Hyvin oli näet äiti päättänyt palkita poikansa ahkeruuden. Paidankin oli sille illaksi pessyt ja kuivui se nyt tuvan orrella. Hän oli jo tahtonut aivan kiittää siitä tulevasta onnesta, jonka poika, tuleva rovasti, oli ahkeruudellansa hankkiva. Sama asia oli hautunut isänkin pään tupakkasavuissa ja molemmat olivat he kiinittäneet suuret toiveet Pietari Isaskaarin tunnettuun opetuskykyyn. Oli aivan omituista miten se asia ja toivo oli nyt niin jaksanut heissä kehittyä.
Ja nyt sitte tämä onneton sanoma! Ei. Sitä ei ukko Jäppinen voinut sietää. Hänen poikanulikkansako tekisi tyhjiksi isän suunnitelmat! Sitä ajatellessa raapasi hän jo harmista korvallistansa ja vannoi sielussansa että pojasta pitää tulla pappi vaikka haletkoon. Hän unohti jo silmälasinsakin, istui, tupakoi ja syleksiä ruiskaili kuten tavallisissa oloissa. Ne helyt olivat vain päässä ja siksi oli hän silloin huvittavamman näköinen kuin koskaan sitä ennen. Jokapäiväisellä äänellä arveli hän jo pojastansa:
»Minnehään tuo juutas sittä juosta oikosj?»