Ja niin kohtasivat he toisensa aivan sattumalta. Molempia ujostutti koko elämä. Ei kumpikaan tahtonut kyselyillänsä siihen kajota. Ääneti katsoivat toistensa silmiin hetken, mutta sekin jo ujostutti ja päästäksensä tuosta vaikeasta asemasta, nosti Hiku jalkansa ja alkoi kaivella kantapäätänsä, siitä muka tikkua etsien.
Mutta vähitellen alkoivat he kotiutua toisiinsa ja yhteisiin onnettomuuksiin. He vaelsivat polkua pitkin ja siinä aidan vierellä möyrysi taas se taannoinen vihainen härkä. Manasse heitti sitä palikalla ja niin saatiin puheenaihe: Hiku näet viskasi nyt kivellä ja johtui siitä Pietari Isaskaarille kostaaksensa kerskaamaan:
»Kun oisj nyt mestarj härkänä niin myö kun oikein sitä kivellä viskoisimma!… Viskoisimmakoon, Manasse?»
»Vaikka ois sata mestarii, niin viskoisin», vannoi Manasse synkkänä, viskasi taas härkää ja uhkaili:
»Ja jos nyt tulisj tuohon mestarj, niin löisin nyrkillä ja potkaisisin niin jotta tuntuisj!»
He nauttivat jo siitä löylytyksestä. Hiku pieksi kepillä tietä ja uhkasi:
»Ja mie kun tällä kepillä näin veteleisin selekään, niin ihan makkarat nousisj… Eikö nousis, Manasse?»
»Vaikka sata makkaroo nousisj niin en herkiisj vuan löisin niin jotta ihan kuolisj!» vannoi Manasse ja viskasi julmistuneena kepillä mestarin sijasta härkää ja kirosi:
»Saatanan Pietarj!»
Mutta nyt osui keppi härän turpaan. Se puhahti, pyöräytti häntäänsä ja lähti rynnistämään aitaa kohti. Pojilta pääsi kauhunhuudahdus ja täyttä kinttua syöksyivät he pelastamaan nahkaansa vihastuneen mullikan sarviin joutumasta.