Kauvan juoksivat he taaksensa katsomatta. Kun he vihdoinkin pysähtyivät ja huomasivat juosseensa aivan olematonta vaaraa pakoon, saivat he rohkeutensa takaisin. Hiku löi patukalla puuta ja uhkasi:
»Nyt jos tulet, härkä, niin niät!»
»Ja vaikka mikä tulisj, niin näkis kun mie ärjäsisin», nousi Manassen synkkä luonto ja hän vannoi:
»En pelekee enee ketään … en iseekään enee pelekee, … enkä äitii, enkä ketään pelekee!»
Ja rohkaistuneena, uhmaten aivan lähtivät he kuin sopimuksesta painumaan
Manassen kotia kohti.
Mutta siellä petti taas luonto. He pysähtyivät, kiertelivät taloa ja vasta kun pimeän tulo alkoi peloittaa, uskalsi Manasse ehdoittaa että mentäisi taas salaa pahnaan.
Niin he tekivätkin.
Kenenkään näkemättä onnistuivat he sinne pujahtamaan ja istuivat taas pahnan pehmeillä pehkuilla. Iso sikakin oli tyytyväinen heihin, kohottautui makuultansa pystyyn, katseli heitä istualtaan, perä pehkukuopassa, kallellapäin, kuin mietiksien ja ikäänkuin sanoakseen että: no minkäpäs sille asialle enää voi, äännähti ennen kylellensä painautumista hyväksyvän lyhytajatuksisen:
»Noh!»
* * * * *