Sillä välin oli äiti tullut tupaan. Uudestaan oli Pietari Isaskaar saanut selittää asian ja äiti oli aivan joutua pois suunniltansa. Eikä ihme: hänen parhaat toiveensa oli nyt poika tomuksi lyönyt. Rovastin äitinä olemisonni oli äsken näyttänyt niin varmalta, ja nyt!
Niin: Sitä ei hän jaksanut tyyneenä sietää. Hän jo sadatteli:
»Ja mie kun sille hyvälle vielä tässä saunat lämmitin ja verekset voit kirnusin ja tää pahanhengen eväs ei enee mestariikaan tottele!»
Manassea sadateltiin nyt miehissä. Äiti jo kehoitteli miestänsä:
»Kunhaan nyt suot sen juran kynsiis, niin näytä eikö mää oppi piähän kun kova tuloo.»
»Ka kunhaan tuloo!» muhasi mies. Äiti touhusi suuttuneena, sieppasi ison pytyn syliinsä ja valitti:
»Tuokii sian ruoka jäi tuohon sen juran tähe sialle viemätä … en paremmin sano!»
Touhukkaana työntyi hän pyttyinensä ulos ovesta ja isä painui mietteisiinsä.
Mutta pian palasi äiti. Niskasta pitäen veti se pahnasta löytämäänsä poikaa jälestänsä. Turhaan parkui poika, turhaan vastaan harasi. Kovin kourin toi äiti esikoisensa tupaan, tuuppasi sen suorastaan isän käsiin ja ilmoitti:
»Siinä on nyt kakarasj!»