— "Onko se totta, mitä äsken sanoit?"
Surunsuortuva värähti enkelin äänessä, kun hän vastasi:
— "Sinailla kielsi Hän jo sinua pitämästä enkeleitäkään 'muina Jumalina'… Jos uskot olevasi Jumalasta, niin et saa halventaa sen lahjan korkeutta, jonka on sinulle Luoja suonut luomisessa…"
Martvan mieli läikkyi kauniin unen aallokolla. Mietteissänsä, elämä yhtenä runona, vastasi hän enkelille:
— "Sinä, joka tunnet Hänet, Kaikkivallan, sinä tiedät kaiken senkin, jota en minä jaksa käsittää… Minä uskon niinkuin sinä puhut, käsket…"
Uni läikkyi kuin kaunis ulappa… Ranta oli valkea vedenkukista…
Mutta selällä läikkyi salainen, outo hämärä…
Ja sen hämärän keskellä kukki veden varassa ihmis-elämän selitys…
Se kukki siellä silmin näkymättömänä, käsin kiinni saamattomana…
Eikä voinut pursi sen luokse päästä…
Enkeli osoitti sitä näkymätöntä ja lausui:
— "Tule! Minä näytän sinulle sen kukan, jonka oikein ymmärtäjä saa aina ikuisen onnen…"
Kukka tuoksahti… Hämärästi vilahti valo. Enkeli puki Martvan taivaalliseen nunnapukuun ja yhdessä lähtivät he katsomaan itse kukkaa, oppimaan sitä runoa, jossa on onnen avain ja ihmis-elämän selitys…