Mutta heidän seuraansa liittyi silloin Perkelekin, kulkien taaempana, tulinen vaippa hartioilla… Harhaman elämästä siinnyt käärme seurasi häntä hänen aseenansa… Irstaan näköisenä, pelokkaana kätkeytyi se Perkeleen taa, kurkistellen sen kupeiden ohi, kahden luopen… Pyrstö viilti maassa inhottavana… Kieli riippui verisenä ja myrkyllinen hengitys höyrysi avoimesta kidasta.
Hyvä ja paha alkoivat yhdessä laatia runoa. Ne alkoivat laatia sitä ihmispovessa. Ja ihmis-elämä oli sinä runona.
Kun kaksi runoa alkoi solua rinnatusten.
Tyttö oli lähtenyt lemmen maille. Sielläkin kehräili hän ihmishengen runoa rinnan lemmenrunon kanssa.
Kaunis pilvi kuljetti kulkijoita… Enkeli vei Martvan lemmen maille, missä ei ole tahraa, ei tunnu aistillisuutta… Lempi oli siellä luonnonpuhdas, kuten on kukan lempi… Jo saapuivat tulijat sinne… Jo avautuu edessä taikalampi… Sen rantavaaranteita peitti lemmenlehto lehtiinsä ja kukkaisiinsa… Sen siimes huokui salaisuutta… Siellä häilähti häärunous, sillä se lehto oli luonnon suuri häähuone… Sen varjot peittivät jotakin, niinkuin kaunis morsiushuntu… Kaikki oli salaperäistä…
Tuuli nukkui… Kukka nautti päivän valosta, rastas pesän lämpimästä… Pehmyt, herkullinen lämpö tuulahti maukkaana kuin pesän lämpö, jossa kuumeinen emo hautoo lemmen hedelmäänsä, nauttien äiti-onnestansa… Joka oksan alla hautoi pieni lintuäiti, armas aarre siiven alla… Kaikki kuherti, tai kypsytti jo marjahedelmätänsä, jonka maukas haju: äiteyden ja lemmen tuoksu täytti ilman herkuillansa… Ei hisahtanut… Ei hievahtanut tuulenhenki… Ei uskaltanut mikään häiritä luonnon suurta salaisuutta häähuoneen puhtaimmassa pyhätössä.
Hämärä huumasi. Elämänkukan selitys sulkeutui salaisuudeksi…
Puhtain mielin, ihmeissänsä lausui Martva saattajalleen:
— "Miten ihmeen outo, armas valo täällä nyt minun silmiäni huikaisee!"
Rauhallisena vastasi Gabriel hänelle:
— "Hänen työnsä ovat täynnä salaisuutta… Ei koskaan ihmissilmä voi kestää Luojan valon kirkkautta, eikä nähdä sitä kokonaan…"