— "Niin varmaan on… Sinä tiedät kaikki oikein. En tahdo minä sitä tutkiakaan", — myönteli siihen Martva. Sen kuullen lausui Perkele itseksensä:
— "Se uskosi ei ole pitkä-ijällinen. Se salaperäisyys, jolla Hän on koko luonnon verhonnut, on oiva ase minun kädessäni. Sehän miestä sekä naista kiihottaa tutkimaan sen salaisuutta. Se salaisuus on myös kylliksi syvä. Se ei paljastu koskaan, vaan kiihottaa tunkeutumaan siihen yhä syvemmälle, kunnes lempi vihdoin muuttuu irstaudeksi… Ja siitä alan minä työni jo…"
Kulku jatkui… Elämä punoutui runoksi… Sen polut olivat kuituja suuressa elämänrunossa.
Jo tuli vastaan Lemmenlammin ranta… Kuukirkas vene vuotti tulijoita valkamassa… Airon asemesta oli sillä enkelisiivet sivulla… Se souti niillä niin kuin kaunis vesilintu, joka uipi veden koruna, armastansa mairitellen, laulellen luonnon suuren kauneuden lisäksi…
Kala lempi aallon alla, pulpukka veden sinellä… Martva ja Gabriel istuivat jo veneessä… Niin kuin kaunis lemmenlaulu solui vene saarta kohti… Sen runosiipi koski veteen hellävaroen, kuin olisi vesi ollut kaikkein pyhintä… Kaisla heilahti… Korte nyökäytti kulkijoille ja lintu lauloi veneen sivulla…
Mutta veneen vanavedessä seurasi Perkele Lemmensaareen soutajia.
Jo saapui vene saaren rantaan… Se nousi siellä itse maalle, nousi kuin kaunis vesilintu, joka nousee mättäällensä armastansa odottelemaan… Saari kertoi hääsatua… Siellä sepitti kaikki hienoa lemmen runoa… Outo valo huikaisi silmää, joka oli vielä arka lemmen tulen värinälle. Käsi silmän varjostimena, huudahti Martva puoli-aran ihastushuudon:
— "Ai, miten kaunista ja kummallista on täällä valo, lämpö, sekä kaikki!"
— "Niin… Luojan työt ovat aina ihmetöitä, kun niitä kuka katsoo puhtain silmin", — selitti Gabriel.
— "Niin varmaan ovat", — lausui siihen Martva.