— "Oletko sitten epäillyt jo joskus, kun ihmettelit niitä töitä äsken?" — tiedusti Gabriel taas hellin äänin.
— "Epäillyt!… Kuinka?… Mitä tarkotatkaan?… En tiedä mitä onkaan epäilys: pahaako vaiko hyvää", — vastaili hänelle Martva. Neitouden ja ihmishengen runokukat kukkivat hänessä rinnatusten, kauneina, viattomina… Rauhallisena selitti Gabriel hänelle:
— "Epäilys on samaa, kuin jos kieltäisit jo Hänet ja antautuisit palvelemaan muita…"
Kukasta lähti tuoksua, neidosta puhtautta: Ihastuneen Martvan suusta helähti avomielisin, puhdas tunnustus, kuin kirkas päivän paiste kukkamaalle. Hän selitti saattajalleen:
— "Mitenkäs voisin antautua muille ja kieltää Hänet, kun ei muita ole!… Onhan se teko silloin mahdotonta!…"
Punainen vihanhohde leimahti Perkeleestä, kun hän kuuli, kuinka
Martva kielsi hänet kokonansa. Hän vannoi ylpeänä:
— "Sinä kiellät minut, sinä kurja tomu!… Sinä itse olet niin kuin nöyrä orja jo toimittanut minun käskystäni Harhaman työt minun aseekseni. Sinun täytyy vielä tuntea se ase… Armotta on sinua uhannut epäilyksestäkin rangaista se Jehovasi, jolle nyt valaasi vannot… Minut sinä kiellät kokonansa. Siis täytyy rangaistuskin suuri olla…"
Armottomana, vihaisena lopetti hän:
— "Sinä tunsit Jehovasi lain. Se sama, suuri, järkkymätön laki on myöskin minun puolellani sama: Ken kieltää minut, sen täytyy tuhoutua… Siksi muista tuhon saapuessa, että kielsit minut kokonansa… Ja vertaa tuhoasi Hänen töihinsä: muinaiseen suureen vedenpaisumukseen ja Sodoman ja Gomorran hävitykseen!…"
Hyvän ja pahan voimat saartoivat siten ihmistä… Mutta ei huomannut vielä Martvan puhdas korva pahan ääntä. Hän jatkoi vakuutustansa: