Jostain kuului kaunis soitto… Luonto laitteli kaunista tarua ja enkeli iloitsi ihmishengen puhtaudesta. Martvan kättä hellästi puristaen lausui se hänelle:
— "Niin kyllä! Tämäkin on pyhä paikka… Hänen palvelustansa on se kaikki, mitä nyt näet tässä edessäsi. Nyt katso: lintu, peto, ruoho, kukka, kala ja pieni hyönteinen, puu, sekä kaikki, joka on Häneltä saanut säilyttääkseen suurimman, arvokkaimman aarteen: hengen, nyt sitä aarrettansa säilyttäessä hartaana raataa lemmen temppelissä. Se hänen ensimäistä, käskyänsä nyt täyttää hartain sekä nöyrin mielin, kuin hurskain kirkkoväki konsanaan… Sinäkin, Martva, tuntenet sen käskyn?"
Lemmenlaulu oli neidolle vasta epäselvää, vaistomaista aavistusta, ihmeen kaunista salaista satua. Ihastuneena vastasi hän enkelille:
— "Oi tunnen!… tunnen… tunnen!… Se suuri käsky kuului: 'Ei sinun pidä muita jumalia pitämään minun edessäni'!… Sen käskyn tunnen minä lapsuudesta asti…"
Luojan kaunis ääni ohjasi neitoa etemmä lemmen poluille; enkeli selitti hänelle:
— "Se käsky on vain kaiken yhteenveto… Vaan ensimäinen käsky, jonka Luoja jo luomispäivänänsä lausui ihmiselle, se kuului: 'Lisääntykää, ja täyttäkää maa'!"
Niin kauneina kuuluivat Jumalan käskyt… Runona vieri Hänen opetuksensa… Martva hämmästyi. Avoimin silmin katsoi hän Gabrieliin kysyen häneltä:
— "Onko sekin todellakin käsky!… Sitä en ole ennen ajatellut!…
En tiedä, miten voin sen täyttääkään…"
Lemmenruno jatkui… Jumala herätteli sen tietämystä neidon povessa.
Enkeli selitti:
— "Kun Luoja antoi hengen ihmiselle, ei antanut Hän sitä siksi, että ihminen saisi sen heittää huolettomana sammumaan, kuin tulen hiillosporoon… Hän lainasi sen hengen ihmiselle, niin että taaskin, kun on aika tullut, se Häneen palajaisi karttuneena… Tiedätkö, Martva, sen? Tunnetko lemmenrunon alkujuuren?"