— "Näit äsken, kuinka koko luomakunta täytti riemumielin Hänen käskyänsä: häärunoutta… Siten täytyy sinunkin se käsky vielä täyttää… Ne toiset — kukka, eläin sekä kaikki muukin — pakosta täyttävät sen käskyn ajallansa… Sinulle antoi Luoja siinäkin vapauden: Saat täyttää sen, tai jättää täyttämättä. Jos täytät sen, niin saat myös siunauksen: saat äiti-onnen, jalon, pyhän onnen… Jos rikot sen käskyn, niin uhkaus odottaa… Kaikessa olet vapaa. Valitse!… Sinä tiedät miten suuri ja jalo on äitionni…"
Jalo kukkanen alkoi puhjeta jo neidon poven runoudesta: äidin jumalallinen runo alkoi sepittäytyä… Se puhkesi tosin tajuttomana… Lehdet olivat vielä väriä vailla… Ihmeissään lausui puhdas Martva:
— "Minä tiedän sen onnen, olen nähnytkin sen: Kun pääskyn sievä emo räystään alla kaunista poikuettaan lentoon laskee, ah, miten onnellisena se silloin pesänsä reunalla visertää!… Niin monesti jo sitä nähdessäni olen nauttinut pääskys-emon onnesta ja kiittänyt Jumalaa, joka taivaastansa on sille pikku-armaat lähettänyt… Ja enemmänkin Hän on lähettänyt: Hän on lähettänyt sulhasen pääskys-emolle, on lähettänyt sen apuna poikuetta hoitamaan…"
Luonnon jaloin soitto helähteli… Äidin jalo ja lempeä runo soi siten lemmen kanteleen säveleenä…
Mutta suru sumensi Gabrielin silmiä, kun hän muisti sen osan, jonka oli lankeemus tuonut ihmishengen kannettavaksi… Hän ajatteli lemmen teitä… Sydän vuoti silloin verta… Ei olisi hän hennonnut paljastaa, että ihminen on parhaassansakin jo muun luonnon tasalle mennyt, on jo sitäkin alempi… Hän sääli Martvaa… Hän antoi ainoastaan aavistuksen siitä, millä on äiti-onni ostettava. Hän selitti ylevänä:
— "Kauneimmat kukat ovat aina liasta poimittavat… Ne kasvavat ainoastaan höysteisessä, lantaisessa maassa… Jaloin kivi tarvitsee ikikuumuuden muodostuaksensa jaloksi… Niin on myöskin korkea, jalo äiti-onni aina liasta otettava… Siitäkin on se aina tuskan kautta nostettava. Siksi se ehkä onkin onnista jaloin…"
Äiti läikkyi lemmenrunossa… Se läikkyi siinä tuutulauluinensa, värisi siinä kipuinensa. Surullisena jatkoi enkeli selitystänsä:
— "Eevan lankeemisesta asti on äiti-onnenkin tie kasvanut ohdaketta ja orjantappuraa. Vaan jos se suuri onni täytyykin sinun, Martva, liasta ottaa, niin älä pelkää, vaan ota se siitä puhtain käsin ja jaloin mielin. Silloin et tahraannu, sillä sielun puhtauteen ei lika tartu. Silloin on sinulle myös lupaus varma: äidin alennus ja kärsimyksetkin jalostavat sinut naisesta vaimoksi ja vaimosta vielä jalommaksi: äidiksi… Äiti-onnen tiet nyt, Martva, tunnet, sekä tiedät myöskin Luojan suuren käskyn…"
Neidon povi sepitteli jo edelleen suurta äiti-runoa… Luonto teki opetustansa tajuttavaksi. Ihmeissään selitti Martva saattajalleen:
— "Kun sinä sanot sen, niin uskon tietäväni äitionnen salaisuuden. Se on tämä: Luoja Itse tuopi pääskyn emolle sievän pojan pienen siiven alle… Hän tuo sen sille niin kuin isä muinoin toi minulle kauniin nuken kaupungista… Niin tuopi suuri Luoja äiti-onnen… Siis suotta puhut, että se suuri onni olisi muka liasta otettava… Niin: miten ihmeen puhdas on se tie!"