Niin lennähti neidon mieli suuren ihmishengen maille… Mutta lyhyt oli vielä siiven kantomatka… Oitis palasi hän taas neidon lemmen runomaille. Murheisena lopetti Gabriel selityksensä lausuen:
— "Hän näyttää oikean tien ajallansa, Hän, joka salaisuudet ilmi tuopi… Se aavistus, jonka sait nyt lemmen mailta, on siemen, josta kasvaa tietoisuus oikeasta tiestä… Siis laskeudu nyt jo nöyrin mielin eteensä tänne lemmen alttarille, jossa Hänen tiensä sinulle valkenevat verkalleen!…"
Aalloilla lauloivat silloin lempivät allit… Pikku rastas kiitti Luojaa äiti-onnestansa… Kukka vaali hedelmätänsä, sotka aarrettansa… Äidin ja neitosen lemmenrunot sointuivat samoiksi…
Luonto soitti suurta ja jaloa kanteletta: puhdasta ihmispovea.
Ja sen soiton kaikua etsiessänsä vaipui Martva lemmen alttarille: Hän vaipui niihin lemmen maailmoihin, joissa puhdas tyttö elää häittensä edellä, kun näkee unta sormuksista, häistä ja hääkukista… Sulhasen ikävä alkoi… Alkoivat soida kauniit lemmen soitot… Luonto laulatti lemmenlaulujansa… Alttarilla kukoisti lemmenkukka entistänsä kauniimpana…
Mutta punaperho tarkasteli sitä kaunista kukkaa…
Käki kukahti… Se kukahti allin laulujen aameneksi… Lemmenlammin sinivedestä lehahti kaunis, lumivalkea perhosparvi ja laski rantavaaraan lehdikön koruksi… Koko vaara oli niistä valkeana… Kuin morsian katseli runolehto kuvaistansa lammikosta… Lehdon takaa kuului kaunis sulhon laulu, jota säesti etäinen kaiun hyminä… Kirkon kello kumahti…
Se kumahti hääkellona… Se kutsui neitoa hääalttarille, ottamaan sieltä suuren onnen…
Mutta tuntematon oli vielä ihmishengen onnentie… Tuntematon oli vielä onnikin, jota se henki uneksi…
Outoja satamavaloja.