Kaunis Litvanselkä hymyili kuun ja päivän kuvastimena… Se levitti laajoja vesiänsä ihmishengen purjehdittavaksi… Se levitteli niitä onnenteiksi näytellen rauhansatamaa jokaisen tien päästä…
Mutta etsityksi onnentieksi tarjosi se yhdelle kirkkotietä, toiselle jotakin tuntematonta…
Jo oli ulappa saanut aaltojensa kauneimman korun: purtensa… Jo oli pursi saanut istujansa: ihmishengen… Yhdessä ne, ulappa, pursi ja ihminen alkoivat laatia ihmishengen suurta runoa.
Purren perässä istui Oolavi, eläen ihmishengen mailla tarkastellen purrelle tietä, tähystäen satamavaloa, mitä kohti ohjata elämän pursi… Mutta tietön oli ulappa… Ei näkynyt sillä tienviehkaakaan… Omin neuvoin oli etsittävä elämänpolku.
Mutta korkeudessa kohahtivat suuret voimat. Ne lähtivät taistelemaan ihmishengestä, joka istui purressansa tiettömällä ulapalla… Ne alkoivat taistelunsa siitä hengestä siinä hengessä itsessänsä…
Yhä istui Oolavi… Yhä katseli hän elämänjärven selkävesiä… Taivaasta laskeutui silloin enkeli… Se kantoi hänen korviinsa Litvan kirkonkellon kumahduksen… Se kohotti lehdon keskeltä kaunista ristiä… Ne olivat merkkejä, jotka ilmottivat, että sielläpäin on onnen satama…
Taas kulki kohina korkeudessa… Loistavana, ylpeänä katseli
Perkele Litvan selälle, jossa näki Oolavin purressansa istumassa…
Hän katsoi tutkivammin ja näki Martvan lemmen mailla, elämässä
lemmenrunoa, puhtaana jumalaisena runona…
Hänen kädessänsä välähti silloin kirkas miekka… Hänen voimanansa olivat ikuiset, suuret pahan voimat…
Miekka hohti jo tulisena. Ylpeänä laskeutui Perkele alemma ja loihti uudet salamavalot Oolaville: Litvanjärven rantalehdot olivat nyt täynnä ihanimpia elämänpuita… Jokainen puu hohti tuli-omenaisena… Jokaisen latvassa kukkui kaunis lemmen käki… Jokaisen oksalla keinui ihmeen kaunis neito…
Ja siellä satumetsiköissä kohisi kaikkialla kumma ja huumaava koski, joka kutsui kuin kaikkein kaunein neidon laulu…