Vallan ja voiman viimat suitsusivat Perkeleestä. Riemastunut enkelijoukko veisasi hänen ylistystänsä täysin rinnoin:
"Kaikki kaikkeuden pielet, perustukset sekä ääret todistavat, julistavat kunniaasi, mahtiasi. Jos sa loppuisit, niin silloin haihtuis koko kaikkeus niin kuin henki kuolevasta, kun sen silmä ummistuu."
— "Sen me tiedämme… Me olemme oppineet sen tuntemaan taistellessamme Häntä vastaan", — todisti enkelijoukko.
Sävel vieri vyörynä ikipimeydessä. Kuilujen pohjilta nousi kumea kaiku. Laulun vaiettua lausui Piru:
— "Siksi onkin sinun voimasi Jehovan vääryyttäkin suurempi. Sillä jos se ei sitä suurempi olisi, et sinä voisi sitä hävittää. Mutta nyt sinä hävität sen ja tuhoat Hänen valtansa, Hänen joka ei noudata omia, ihmisille säätämiänsä siveellisiä lakeja…"
Enkelien veisatessa mahtavaa ylistyslaulua lausui Perkele itseksensä merkilliset sanansa:
— "Meillä jumalilla, Jehovalla ja minulla, ei voi olla kahleina mitään siveellisiä lakeja, joita tarvitaan ihmisille… Meidän täytyy luoda ja murskata, synnyttää, ja hävittää armotta kuolemalla… Meillä ei voi olla muuta siveellistäkään lakia kuin oma ääretön olemuksemme… Kuten luonnonlaki ei voi alistua säälintunteen alle, sen mukaan toimimaan, niin emme me jumalatkaan…"
Ja katsahtaen taas kaikkeuteen, joka tunnusti Jumalan kaikkivaltaa, raivostui hän, muisti suuren taistelunsa ja vihaa leimahdellen lausui:
— "Jehovan, ja kaiken mikä Hänestä on: ihmisen, täytyy joko kääntyä minuun, tai sitten tuhoutua… Se on luonnonlain muuttumaton viime ehto. He seisovat minun olemukseni järkähtämättömän, armottoman lain edessä, jota en minä itsekään voi muuttaa, sillä ei mikään voi itse omaa olemustansa luoda, muuttaa ja hävittää…"
Hänen äänensä jyrisi pauhuna kuolonkolkossa pimeydessä. Sen kaiku ulisi mittaamattoman syvissä rotkoissa ja onkaloissa. Valtaavin laulun ja soiton sävelmyrsky säesti sen pauhua ja kumeata kaikua… Sen vaietessa, etäällä hymistessä, puhui taas Perkele: