— "Jehova vaanii kavalana kaikkialla… Hän on rääkkäämällä pakottanut palvelijani Harhaman lankeamaan Hänen kirkkonsa permannolle… Hän on pakottanut hänet vääryytensä palvelukseen ja…"
Hänestä suitsusi viha, kun hän lopetti:
— "Ja Harhama on hetkeksi langennut… Hän on yrittänyt raukkana antautua Hänelle…"
Vavistus kävi enkelijoukon läpi. Laulunhyminä muuttui rukoilevaksi. Enkelit anoivat armoa Harhamalle, rukoilivat Perkelettä pelastamaan hänet takaisin itsellensä. Perkele jatkoi, sanat vihan salamoina:
— "Hän on ollut suurempi raukka kuin Adam: Hän on ryöminyt Jehovan kirkonlattialla polvillansa. Hän ei uskaltanut edes eukon hameen taa piilottautua, tai viikunalehtiin peittäytyä."
— "Mihin Jehova on väärän henkensä puhaltanut, sen on vaikea Hänestä irtautua ja nousta sinuun, oikeaan", — todisti Piru.
Silloin Perkele kohosi oman kiukkunsa huipulle. Katsellen kaikkeuden huikaisevaa tulitanssia, nähden kuinka loppumattomat maailmapaljoudet julistivat Jumalan ijankaikkista kunniaa, totellen Hänen tahtoansa, sen hivelevän ajatuksen huikaisemana, että se kaikki voisi totella häntä, vannoi Perkele:
— "Mutta Harhama on ja on oleva minun enkelini edelleenkin, silloinkin kun hän on palvelevinansa Jehovaa. Hän kulkee minun verkkoni silmästä sen toiseen silmään. Hänen täytyy minun verkkooni sotkeutua ja vielä uudestaan edessäni palvelijanani polvistua!"
— "Sinä voit kaiken muun, paitsi itseäsi ja valtaasi lopettaa", — todistivat vapisevat enkelit.
Perkeleen vihjauksesta ilmestyi Harhaman haamu enkelijoukon keskelle, istuen pöydän ääressä. Hänen vierellänsä seisoi enkeli Iiranto, ruumiina aistillisuuden armaimmat houkuttimet, kädessä aistipunakukka. Perkele katsoi haamua käärmekavalana ja lausui matelevalla äänellä: