Ihmishenki laati siten hyvän runoa. Ja itse oli se sinä runona. Pahan laulu ei saanut vielä säveltänsä hänen poveensa kiinni. Viisaana selitti enkeli ihmisonnen ongelmaa, puhuen:
— "Tältä elämäsi kohdalta alkaa uusi polku. Se johtaa lapsuutesi jo tyttö-aikasi unelmista morsiamen kukkaista tietä myöten sinne, jossa koti odottaa satamana. Siellä odottavat kodin aarteet: Niinä aarteina on äidin-onni ja se suuri osa, jonka Jumala on suonut vaimolle, kun Hän sääsi, että miehen on vaimonsa tähden erottava yksinpä isästään ja äidistänsäkin… Niin suurta uhria ei ole kenellekään muulle kuolevalle säädetty… Niin korkealle on Jumala korottanut vaimon…"
Mutta koti-onnen kukkamailla hiipivät jo pahan voimat. Salama sävähti. Perkele otti taas oman muotonsa ja lausui ylpeänä enkelille:
— "Se on totta, että Hän lupasi sen suuren osan vaimolle Aadamin suulla… Mutta kohta oli Hän taas pakotettu tunnustamaan minun voimani ja kiroamaan vaimon miehen vallittavaksi, samaten kuin Hänen täytyi kirota maakin, omien kättensä työ orjantappuroita kasvamaan… Hän säätää, mutta minä kumoelen… Sinä aijot tytölle valmistaa paratiisin elämässä, mutta tulee aika, jolloin Herrasi on sen hänelle ohdakkeiseksi kiroava…"
Hyvän ja pahan miekat varustautuivat iskemään yhteen tulisina, terävinä… Ne varustautuivat iskemään ihmissydämessä. Ylevänä vastasi Gabriel Perkeleelle:
— "Jumalan työt kulkevat radoillansa… Sinä itse olet tekosi johdosta pakotettu kirotussa maassa kirottuna matamaan."
* * * * *
Kulkijat kulkivat edelleen onnenlähdettä kohti. Kahden puolen tietä olivat morsiamen unelmien ihmeseudut, ne seudut joissa morsian vaeltaa unelmissansa, nähden ne aina semmoisena kuin on vaeltajan oma sielu…
He laskeutuivat vaaran jyrkännettä myöten ikuisen laakson rauhaan… Vaaran alla koreili lampi laakson koruna, alli lauleli lammen runona… Rantaa koristi kaunis runolehto, koristi sitä kuin kukkalaite… Lehdossa sitoivat morsiusneidot seppelettä… Kevät kylvi kukkiansa, kesä laitteli heilimä-ajan runoa, laitteli sitä lemmenrunoksi… Lintu istui äänetönnä, kuin olisi kieli lauluihin väsynyt, siipi uupunut lentäessä… Unena häilyi ilma, unelmana päivänpaiste ja kaikki oli outoa, pyhää, kummaa ja puhdasta, kuten Tuonen elottomilla mailla, missä on lakannut ihmishimo ja kuolleet odottavat metsiköissä, Luojan luoksi ikävöiden, unohtaen Hänen vuoksensa omaisetkin, jotka jäivät haudan reunalle itkemään omaisen pois menoa…
Siellä oli onni ja rauha kaiken ylinnä. Siellä ei tuntenut janoa ihmishenki… Ihmeissään lausui Martva saattajallensa: