Metsä alkoi vaalentua… Vene solui niinkuin ennen, valkoista jokea myöten… Jo olivat rannat lemmen lehtoloina… Metsävaara kohosi kuin valkokukkanen joen tyynestä vedestä… Joka puu oli valkeatakin valkeampi… Joka puussa istuivat pienet punaiset linnut…
Airot levällä solui yhä Martvan vene… Hän odotti häitä unissansa… Jo oli hän morsiamena, istuen veneessä, Oolavi Jumalan, vene Oolavin varassa. Puhdas oli hänellä puku, puhtaammat pukua unelmat…
Jo kuuluivat hääkellot, jo oli virta valkeilla lemmenkukilla kylvettynä… Oolavi taittoi niistä hänelle paraimmat, kuin muinoin vesikukan Litvan joesta, kun hän lauloi "Litvan laulua"…
Vaan ei pysähdy vene, jossa on puhdas tyttö vihille menossa, puhdas sulho sulhaisena… Martvalle avautuivat jo ihmishengen ihanat runot: Koti odotti kukkaisissa… Häähuone oli täynnä onnea ja iloa… Sävel soi niin kovin somasti, viulu puheli, mitä vain parasta taisi… Vene liukuu virran varassa… Virran vesi on muuttunut punertavaksi… Kuin morsian katselee siitä kuvaistansa lumivalkea lehtovaara… Lintu vaikenee, korte seisoo hartautena ja valkeat lemmenkukat paistavat punertavalla virran kalvolla.
Martvan vene liitelee punertavaa vettä myöten… Jo avautuivat hääilojen takaiset runot… Jo vilahti ijäinen onni ja puhtaus… Virta leveni, metsässä soi armas sävel ja taivaalla hohti kuutamonvärinen pilvi.
Jo saapui vene onnenrantaan… Virran levenemässä oli kaunis onnen saari… Vene laski sitä kohti… Kaikki on siellä puhtautta, kaikki korkeinta runoutta… Metsä on valkopuvussa, puut täynnä perhosia… Oksa ei liiku, ei lintu laula… Se istuu vain ilman ollaksensa…
Rannalla istuvat enkelit valkokallion kielekkeellä, kädessänsä runomaljat, joista pappi kirkossa puhui… Kauneina palavat runotulet, hienoina nousevat niiden savut… Enkelit laulavat onnestansa uneksivalle morsiamelle tervetuloa.
Martva näkee edelleen unta onnestansa… Vene nousee airosiipiensä varassa lemmensaaren lumivalkealle rantahietikolle… Oolavi nostaa hänet kuin lapsen maalle… Kukkaista tietä kulkevat he häiden takaisessa elämässä… Ei sorahda soraääni, ei huoli ole taivaalla pilvenä sitä pimittämässä… Lempi jatkuu yhtenä puhtaana runona… Enkelit laulavat ainaista tervetuloansa.
Jo saapuu Martva morsius-unelmain ikävöidyille perille… Siellä odottavat häntä kukkakiikut… Koti on saaren perällä, kiikku kodin pihamaalla… Rauha on lehdossa, onnenperho joka oksanpäässä ja elämä on oloa Oolavin sylissä… hänen veneensä varassa… hänen turvissansa, hänen kiikuteltavanansa.
Hän tulee jo kotiinsa… Runotulena palaa siellä rakkaus… Huoneessa on alttari vuoteen asemasta. Runomaljassa alttarilla palaa ikuinen puhdas lemmentuli, palaa vielä kuin ihmishengen suuri puhdas runous… Se palaa, nousten hienona savuna kohti taivaan kaunista sineä… Se nousee sinne, koska siinä ei ole vielä muuta kuin sitä, mitä on hänessä ja Oolavissa jumalallista…