Lummekukat kukkivat kauneina… Koti on täynnä jumalallista aviorunoa… Oolavi istuttaa hänet kukkakiikkuun… Silmä puhelee silmän kanssa, kaikki muu vaikenee… Korkeuteen ilmestyy parvi pikku enkeleitä, vihreät lehvät käsissä… Keinu heilahtaa ja enkelit laulavat pilvestä hänelle:
"Tervetuloa, puhdas tyttö, lemmen kukkakiikkuun! Runona, lauluna elämäsi armainen kodissasi helskyköön! Lemmen kiikun heilahdusta olkoot kaikki päiväsi! Iltasi, aamusi lemmentähti valaiskoon! Lemmenkukan tuoksua olkoot kaikki yösi sun!"
* * * * *
Lehdon siimeksessä oli kaunis koti. Se oli Josefin ja Marian maja. Se peittyi kukkiin, köynnökseen ja öljypuun kauniiseen varjoon, lymyytyen niihin runollisena, kuin pieni linnun pesä, tai kuin nuori, puhdas neito, joka istuu yksinänsä puiden peitossa, johon on paennut maailman kateista silmäystä, saadakseen rauhassa antaa sulaa kauneutensa soinnuksi kesäisen illan suloon, kuin kaiun kankaan kauneuteen.
Koti-onni kukki… Luontokin laati kodin suurta ja jaloa runoa: Pääskynen rakensi pesäänsä, rastas huolehti poikueestansa… Keskellä kodin pyhättöä oli kaunis kotiliesi alttarina ja sillä valkoinen malja, jossa paloi ainainen tuli puhtaan vaimon vaalimana. Sitä osottaen selitti enkeli saatettavallensa:
— "Tuo tuli tuolla on suurta kodin runoutta: Se on rakkautta, joka on polttanut pois jo lemmenkin, Luojan luontoruoskan, jonka Hän sääsi vaimoon lausuessaan hänelle: 'Miehesi puoleen pitää sinun halusi oleman'!… Niin riisti Hän häneltä suuren vapauden siinä asiassa. Hän riisti sen rangaistukseksi Eevan rikoksesta… Mutta sinä, Martva, olet siitä ruoskasta vapaa, sillä Eevan siemen on sinun sielussasi musertanut käärmeen pään, pahan vallan ja puhdistanut sinut, vapauttaen ruoskasta, jonka Eevan rikos tuotti kaikille hänen jälkeläisillensä… Sinä olet taas korkea ihmishenki…"
"Sinä saat taas nähdä onnen ongelmoita, saat nähdä koti-onnen alkusyyt… Niin yksinkertaiset sekä selvät ovat ne sille, joka ei Isää vastaan tahdo napista, eikä tyytymättömänä Hänen luotansa lähde, luullen muiden luona suuremman onnen häntä odottavan… Mutta jos ken ei siihen selvyyteen tyydy, vaan enempää odottaen ryhtyy Hänen viisaita tekojansa syvemmä tutkimaan, hän itse niihin sotkeutuu. Sillä muista, Martva, että selvyyden alla alkaa hämäryys, kuin veden pinnan alla hämy, joka lisääntyy syvemmälle tunkiessa, soaisten sen, joka valon etsintään on lähtenyt syvyydestä, vaikka pinnalla oli valon itseselkeys… Nyt katso: Marian koti-onnen juuret ovat niin itseselvät kuin kirkas päivä: Hän oli koti-onnen perustanut rakkauteen, eikä lempeen… Hän uhrasi Jumalalle ja kotiliedessänsä paloi yöt päivät kaunis hengenrunous, ei lihan himotuli, joka sammuu, kun päivän valo siihen hieman sattuu… Siksi antoi Luoja hänelle suuren palkan: rakkauden töistä nousi koti-onni ja hyvä omatunto, rauha, autuus, kuin savu uhritulen palannasta… Niin puhkee töistä, elämästä, onni tai rangaistus… Hän on sen säätänyt… Ja Hän on viisas…"
Kodin runo jatkui. Se loi ihmishenkeä sekin, sääsi ihmiskohtaloa.
Ajatuksissaan lausui Martva:
— "Minä tiedän ettei Hän jätä hyvää palkkiotta. Sen on jo isä minulle opettanut… Mutta siinä, josta nyt puhuit, on minulle outoa ja kummaa. En tiedä, mikä on se toinen tuli, himontuli, josta puhut… Tai minä tiedän sen nimen, mutta en tunne tulta…"
Pahan kukasta puhkesi väritön lehti. Ihminen tiesi jo sen lehden nimen. Gabriel jatkoi: