Käärme nosti päätänsä. Musta vaate hulmahteli vihaisesti. Se hulmahteli pahan voimien lippuna…
Etäisyydessä, siellä missä kuoleman ja kaikenhäviön viikate on jo niittänyt pois elämän, seisoi Perkele yksinänsä ikipimeydessä. Suuri autius ja tyhjyys ympäröi häntä. Avaruus oli hänen ympärillänsä kolkko kuin hauta, josta on vainajakin pois paennut ja jonka on kuolemakin kylmille jättänyt.
Majesteetillisena katseli Perkele alas maahan. Siellä riehui valon ja pimeyden, elämän ja kuoleman ainainen taistelu. Sukupolvi vaelsi sukupolven jäljestä hautaan. Koko ihmiskunta kulki yhdessä jonossa kalmistonportteja kohti… Sitä suurta näkyä katsellessansa lausui Perkele kateisena:
— "Ah! Jehova johtaa tuota kuoleman kulkuettakin. Kuoleman väkikin ylistää Häntä!…"
Kuolemaan kulkijat polvistuivat Jumalan edessä. Kuolema itse totteli
Häntä. Entistä kateisempana jatkoi Perkele:.
299
— "Hän on noussut elämän ja kuoleman Herraksi… Siksi en minä voi kuolemalla ihmistä lyödä ja hävittää ja siten tuhota Jehovan valtaa… Siksi täytyy minun lyödä ihmiset toinen toistensa kädellä… Ja siksi taistelee koko ihmiskunta hyvän ja pahan sotaväkenä…"
Viisaus ja voima välähtivät hänestä. Kiukkuisena katsahti hän maahan… Siellä pauhasi nyt hyvän ja pahan sotalaulu… Koko ihmis-elämä oli sinä pauhinana. Se laulu hymisi elämän iloissa ja se värisi elämän suruissa. Se sotalaulu oli koko elämän ytimenä. Se pauhasi taistelujen mainingeissa ja se soi jokaisen runon säveleenä…
Koko elämä paloi, raivosi hyvän ja pahan sotana, leimusi ihmishengen kiirastulena…
Yhä yltyi se taistelu… Tuhannet sortuivat ja toiset, vielä useammat tuhannet, astuivat sortuneiden yli, ehkä itse sortuaksensa. Voitokkaana katseli Perkele sitä suurta taistelua… Yhä koveni sen taistelun pauhu… Kuoleman laulutkin hävisivät kuulumattomina siihen pauhuun… Kaiken uhallakin pyrki ihmishenki ratkaisemaan hyvän ja pahan suuren kysymyksen… Polttoroviot paloivat… Ristinpuita pystytettiin. Hyvän ja pahan voimat seisoivat vastatusten… Miekat iskivät yhteen ihmispovessa…