Mutta rauhallisina astuivat suuret ihmishenget polttorovioille… Tyyninä kituivat ja kuolivat ne ristillä, vieden hyvää voittoon kuolemallansa. Kateisena, mutta kylmänä järkeili Perkele silloin:
— "Noin astuvat eksytetyt Jehovan polttorovioille… Ah, mikä suuri voima onkaan Hänen aseenansa!… Ja minun täytyy houkutella heitä aseikseni elämän herkuilla, nautinnoilla, rikkaudella ja kunnialla!…"
Lumoavat soitot soivat maassa… Elämänpuut hohtivat hekkumaisina… Tuhannet armeijat syöksivät niiden hedelmiä tavottamaan… Ne tallasivat kaiken, joka sattui tielle… Joukottain sortuivat ne toistensa jalkojen alle… Ylpeänä lausui Perkele silloin:
— "Mutta rovioton en minäkään ole! Noin marssivat joukot minun roviolleni: siihen hekkumaan, joka polttaa Jehovan hyvän pois ihmispovesta!… Noin kauniina ja valtaavina palavat minun rovioni!"
Mutta Litvanjärven selällä seisoi yhä Oolavin pursi ja mies istui purressansa… Ihmishengen ikuinen tarina oli hänen edessänsä ja sen tarinan eläminen oli oleva hänen elämänsä.
Ranta hohti. Elämänpuun hedelmät olivat kypsimmillänsä hänelle. Puiden varjoissa lymysivät ihanat immet. Ne kutsuivat Oolavia ottamaan oman hedelmänsä ihanasta elämänpuusta… Hän istui ja epäröi… Hän eli kahden kauniin voiman välillä.
Litvan kirkkorannassa istui enkeli ja kutsui Oolavin purtta… Ja aina kääntyikin sen purren kokka sitä kutsua kohti, vaikka pursi pysyikin paikoillansa.
* * * * *
Perkele katseli näkyä jääkylmänä. Hän näki Martvan polvillansa Jumalain alttarilla, elämässä lemmenrunoakin, korkeana, jumalallisena runona. Oolavin hän näki epäröivänä, sen veneen näki hän kääntävän keulaansa sitä rantaa kohti, jossa liehui hyvän voimien lippu…
Yhä korkeammalle kohosi silloin musta vaate pahan voimien lippuna. Käteisenä, voimansa tuntien vannoi Perkele julman valansa. Hän vannoi tuhoavansa Oolavin ja Martvan toinen toisellansa.