Pahan lippu liehui yhä valtaavampana ja korkeudessa leijaili rietas käärme, Harhaman elämä.
Kun alkoivat näkyä kiehtovat hämärät.
1. Maassa.
Syksy toi viestiä talven tulosta. Elämän hämäryydestä tuikahtivat ensimäiset kutsuvat valot.
Litvan pappilan vaatimattomasti sisustetussa vierashuoneessa puheli nuori pappi epäilijän, mutta epäilyssään rehellisen Aatteelan kanssa, kun ovelle koputettiin ja luvan saatuansa astui Oolavi huoneeseen.
— "Tervetuloa, herra Tuukkala!" — vastasi nuori pappi Oolavin tervehdykseen. Ja osoittaen hänelle tuolia lisäsi hän:
— "Istukaahan!… Oli hauskaa, että tulitte… Me herra Aatteelan kanssa juuri keskustelimme oppineista asioista… On hupaista, että tulitte ottamaan siihen osaa…"
Pöydällä oli Harhaman kirja "Varotushuuto." Oolavi istahti ja otti kirjan käteensä, ei lukeaksensa, vaan ikäänkuin jotain kädessänsä pidelläksensä tai vilkaistaksensa kirjaan.
Hetkisen kuluttua johtui puhe kirjallisuuteen ja erittäin Harhaman kirjaan. Oolavi silmäsi sen kuluessa kirjasta jonkun rivin sieltä täältä. Silmiin sattui aina joku lause, joka kiinnitti mieltä. Mielenkiintoa lisäsi vielä se seikka, että kirja oli Martvan merkkikirja. Sitä lisäsi myös pastori Aamuston ja Aatteelan nerokas keskustelu. Kirja muuttui hänelle hetkessä joksikin salaperäiseksi syvyydeksi, johon kurkistamaan vetää aina salainen voima.
Mutta kun oli siitä joku aika puhuttu, siirtyi puhe itse kirjasta Harhaman maahan haudatun teoksen aiheeseen, josta hän oli lyhyesti kirjassansa maininnut. Aatteela oli paljon lukenut, tutkinut darwinismia ja kielteistä filosofiaa, epäili Jumalan olemassa oloa, ja kun hän oli käsittänyt, että Harhaman teoksessa jumaluuden kehittyminen tietoisuuteensa oli ajateltu tapahtuvan sillä tavalla, että sen ajatuksella ja Darwinin opilla oli hiukan sukulaisuutta, käänsi hän sen johdosta puheen sanottuun kysymykseen. Hän lausui puheen alussa ikäänkuin anteeksipyynnöksi: