"Kuin kaunis lintu varvulleen me polvin siroin, sulavin nyt polvistumme eteesi. Ensiksi polvi oikea! Kas näin!… Nyt taas sulava, pieni kiemahdus sun kunniakses, herramme! Nyt vasen polvi vuoron saa jo notkistua eessä sun. Oi, sitä suurta armoa ja kunniaa, kun saamme näin eteesi polvin molemmin nojata maahan kauniisti, kuin alli, joka painaltuu rinnalle armaan emonsa."
Enkelien varjot polvistuivat Perkeleen eteen, josta säkenöi viisaus, voima ja valta. Hän katseli näkyä, katseli sitä ja maailmoiden suurta ikilentoa. Enkelit jatkoivat rukoustansa:
"Sun puoleesi nyt rukous kauniisti meistä kohoaa, kuin kukkasesta tuoksu: Suo Harhamalle henkesi! Sen anna kautta Iirannon niin vuotaa ihmiskurjahan kuin veden vesisieneen. Tai jos hän, raukka, ennestään jo henkeäsi täynnä on, niin salli että Iiranto vaan sientä sitä puristaa, niin että henkesi kynästä kurjan Harhama lehdille kirjan aijotun herkuksi muille vuotaa! Näin sadon satakertaisen se kasvaa sulle kerran."
Harhaman haamu jatkoi kirjoitustansa käärmekynällä, Sanat vuotivat käärmeen suusta. Iiranto ohjasi työtä, kirjoittajan olennon pahana… Kauneimmat aistipunakukat kukoistivat… Ne helähtelivät kaikkeuden pimeydessä, loistivat verenvärisinä, huumasivat hermot… Niiden tuoksusta syntyivät pienet punaiset pilvenkielet… Ne häilähtelivät ja karisivat, haihtuen kuin linnun soidinlaulu… Kaikki todisti Perkeleen voimaa ja hänen henkensä, pahan, valtaa Harhamassa…
Laulu kohisi. Soitto kuohui. Korkeudessa liitelivät tuhannet tuliset kotkat, kauniit soittajat seljässä… Polvistuneet enkelit nousivat ja jatkoivat tarutanssiansa, laulaen sen muaksi:
"Nyt oikeaan… Nyt vasempaan näin kumarramme sinulle kuin kukka päivän valolle, kun pikku teriönsä sen suuteloille kääntää se, odottain valoanninta. Nyt kättä kaartain pyörimme, hartaasti rukoellen: Suo Harhamalle taitoa, niin että kirjan lehdelle hän sinun henkesi kukiksi voisi pukea ja perhosiksi loihtia! Kas silloin kokonaan Jehovan väärä raamattu monelta syrjään jää. Nyt pari pientä askelta: kaks' eteen… yksi taaksepäin…! Nyt oikeaan… ja vasempaan…! Nyt pieni polven notkahdus sinulle, herramme!"
Sulo läikkyi lammekkeena… Sävel ajeli allina sen selällä… Enkelit häilyivät koreina pimeänkukkasina. Perkele nautti voimastansa, tarkaten samalla Harhaman työtä.
Enkelien käsiin ilmestyivät hehkuvat aistipunakukat. Niitä ilmaan heittäen ja taas kiinni kokoillen, jatkoivat he palvelustansa tanssien ja laulaen:
"Nyt kukkaiskesä alkakoon Sun kunniaksesi…! Noin aistipunakukkien keralla, sua palvellen, kuin perhot kisaelemme, rukoillen sulta vielä: Sä asettasi Harhamaa nyt käytä koko terältään, ja hänen sielustansa lumoiksi kirjanlehdille suo aistipunakukkia puhjeta kokonaisia kauniita kukkamaita! Ne on sun parhaat ansasi, ei perho puhdasmielisin sen kukan aistituoksua voi kestää… Siipi pienoinen vie väkisinkin perhosen sen kukan ihmepauloihin, kun vain sen tuoksun tuntee."
Perkeleen katseesta säteili tyytyväisyys ja voitonilo. Pimeys kohisi… Soiton pauhatessa laskeutui Perkeleen eteen meteorihohteinen valta-istuin, tulisten enkelien kantamana… Hän nousi sille ylpeänä ja katseli äärettömyyttä kruunun valosäteen hänen hartioilleen valuessa… Hänen takanansa seisoi kaksitoista enkeliä, tuliset keihäät kädessä.