Enkelit jatkoivat rukoustansa… Perkele antoi merkin ja oitis nousi syvyydestä tuliroihu… Roihun keskellä liiteli ylhäällä enkeli ja alempana lieskassa istui kymmenen pientä enkeliä harput siroissa käsissä… Ne soittivat harppua ja ylempänä leijaileva enkeli vastasi rukoukseen herransa puolesta:
"On oiva rukouksenne. Se itsestään jo kuulluksi on tuleva, kun Harhama on kukka minun henkeni: Hänessä pahan-aartehet on aivan ehtymättömät. Ja aistipunakukkia niin kasvaa hänen sielunsa kuin lava hyvin höystetty. Hän himon, valheen, pahuuden on paras taimitarha. (Iirannolle:) Vaan kuinka työ nyt luonnistaa?"
Iiranto (Perkeleesen kääntyen):
"Se luistaa sinun rataasi, kuin päivän pyörä tietänsä: niin varmasti ja oikein päin. Ja silmä liittyy silmähän ja verkko valmistuu. Vaan joka silmän solmuna on sinun henkesi: On aistipunakukkia ja paljon muutakin… On verkko kaunis… Kenpä ei rientäisi siihen, sillä sen jokainen silmä, puikkari ja paula sekä paino on hempeintä liekkumaa."
Harput säestivät Iirannon puhetta… Enkelit tanssivat sen kestäessä tanssiansa, hiljaa, salaperäisinä, uinaillen Perkeleen vallan lumoissa…
Perkeleen tulinen katse tunki syvälle Harhaman sieluun, tutkien sen salaisimmat ajatukset. Ne nähden puhalsi hän ne enkeliensä nähtäväksi, lausuen kylmänä:
— "Hän ei ole unohtanut, mitä minä olen hänelle näyttänyt
Korkealtavuorelta ja temppelinharjalta kerran."
Laulun ja soiton pauhu nousi riemuisana myrskynä Harhaman haamun luo, oli ilmaantunut varjona hänen oma itsensä, joka valitteli, ettei kirja tule tuottamaan kylliksi kultaa… Hän himoitsi sitä… Hän oli jo lähdössä kaivamaan teoksensa maasta ja heittämään sen valittajalle… Hän epäröi, punnitsi, taisteli… Vielä heilahti mainen seppele… Kirkkaista salamoista taottu kruunu hohti seppeleenä… Enkelit riemuitsivat. Laulu raukesi… Harhaman silmistä tuikki kumma, himokas katse… Korpikosken kultapuro hyrskähti vielä kerran, kuohuna kultavaahto… Näkyi valkeita lintuja… Tuntui suloiselta kohota kuviteltuna nerona luuloteltujen loukkaajien yläpuolelle… Perkele odotti marmorikovana…
Mutta Harhama muisti jotakin. Hän kuuli mitä povi sykähti. Hän muisti myös, että oli äitinsä kautta vannonut, ettei hän teostansa koskaan maasta nosta… Hän muisti isoisäänsä, joka oli luvannut ennen nälkään kuolla kuin aarteensa maasta kaivaa. Perkele tarkkasi häntä koko olemus ikäänkuin yhtenä silmänä.
Hetkeksi taukosi laulu ja korkeudesta tuleva soitto. Ainoastaan pienet harput soivat lieskassa hiljaa. Iiranto puhui niiden säestämänä Harhaman epäilyä tarkottaen: