"Hän katsoo omaatuntoaan
kuin juutalainen rabbini
se ois! Hän oikeassa on."

Kaikki enkelit seurasivat Harhaman eleitä. Kuiskaukset kulkivat enkelistä toiseen. Lieskassa leijaileva enkeli vastasi Iirannolle herransa puolesta:

"Näyttää kuin siitä tuntuisi pitävän kaivaa haudasta mädännyt Ritvan ruumis ja myytäväksi heittää se. Hän, rahjus, ihmishengeksi on heikko. Hän on varmaankin nahjusten suurin nahjus."

Harhama mietti yhä… Hän tarttui lapioon ja taas heitti sen pois… Viimein voitti hän itsensä ja halunsa ja viskasi lapion luotansa. Hän tarttui taas kynään ja jatkoi. Perkele leimahti vihan rovioksi:

"Jehovan juonta katalaa. Vaan olkoon! Minun orjanain taas raataa kurja Harhama, jos pettääksensä Jehovaa hän käykin toista tietä kuin kulki muinoin. Jehova on houkutellut rahjuksen verkkoonsa, tielle kaidalle! Hän varmaan uskoi, Tyhmyri, etten mä sinne mahdu. Hän erehtyi kuin ainakin. Polulla kapeimmallakin mä kuljen niin kuin kotonain. Vaan jatka työtäs, Iiranto!"

Soitto pauhahti taas korkeudessa. Vuorien halkeamissa pauhasi sävel kuin suuret vesiputoukset… Enkelit sitoivat aistipunakukasta kauniit seppeleet ja koristivat niillä päänsä. Heidän käsiinsä ilmestyivät tuliset käärmeet, käyristyivät kauneiksi vanteiksi, hohtivat punatulina jäisessä pimeydessä. Enkelit heittelivät niitä ilmaan, antoivat niiden uudestansa käsiinsä pudota. Ja alkoivat lumokauniin karkelonsa, laulaen:

"On suuri sinun voimasi. Kauniisti sua palvella taas tahdomme. Nyt käärme vanteet heitämme korkeelle ikipimeään, ja itse sievin askelin edessäs tanssimme. Takaisin käärmekiemurat kätösin kaunein kokoomme ja kolmin pyörimme… Taas käärme ilmaan kohotkoon… Nyt itse nelin kierrämme, sinulle kumarramme… Kädessä rengas taaskin on… Nyt viisin etees astumme… Taas kumarrus!… Nyt taaksepäin! Nyt pieni polven notkahdus!… Kumarrus!… Askel vasempaan!… Ja kaunis liike käärmeellä… Nyt askel oikeaan!… Taas käärmekiekka ilmahan ja itse kuusin piirissä sinulle karkeloimme. Eteesi polvistumme taas, kädessä punakukkainen ja kaunis käärmevanne. Me rukoilemme sinua: Suo Harhamalle henkesi, niin että kirjan lehdille hän valaa voisi viljalta sun suuren henkes aarteita, kuin myrkkyä kyykäärmehen, mi kylvää sitä kautta maan, mi pahan parhain siemen on ja kylvö kaikkein jaloin. Suo sirotella kaikki se taas aistipunakukilla, niin nousee laiho verraton, mi ajallansa heilimöi ja hedelmöittyy, valmistuu. Se moni-tuhatkertaisen sinulle sadon kantaa."

Laulu ja soitto vyöryi sävelmerenä… Sen ryöpyissä karkeloivat ihanat enkelit… Meteoorivalot huikaisivat tulirovion tulihohteen, jossa kaunis enkeli istui hopeanheleän pallon päällä… Kotkaparvet risteilivät korkeudessa, kannellen sävelmeriä, jotka tulvivat pasuunista…

Perkele nousi valta-istuimellensa. Meteoorikruunu laskeutui ylhäältä hänen päähänsä, valaen hänet huikeimmalla valolla. Hän avasi taas enkeliensä nähtäväksi koko kaikkeuden. Soiton sijalle ilmestyi yleinen suuri maailman-pauhu. Äärettömyys puhkui synnytyskivuissansa ja kuolintuskissa samalla. Sen säestämänä lausui Perkele:

— "Teidän rukouksenne on kuultu. Harhama on teoillansa kohoava minun enkelikseni, yrittäköön hän mitä hyvänsä. Jehovan muukin täytyy tunnustaa minun voimani. Eikä yksin Harhama, vaan koko kaikkeus on palveleva ja totteleva minua, sillä se on minun… Mutta lähtekäämme täältä."