Yhä lumoutui Oolavi. Hän huomautti Perkelettä tarkastaen:
— "Äänestä päättäen olet hurskas munkki."
— "Kaikista puhtain mitä olla voi", — huudahti Perkele, lisäten:
— "Naisesta en tiedä enempää, kuin tiesi muinoin Neitsyt Mariakaan miehestä, nähdessänsä Gabrielin…"
Yhä kauniimpana vilahteli epäily ihanassa elämän hämärässä… Sillä oli jo koruina kaikki elämän ihanuudet… Se häilähteli kuin kaunis neidon kutri… Kosken kohina soi kuin kaunis taikasoitto… Sekin oli epäilyn suurta kutsua… Huumautuneena alkoi Oolavi jo epäilystä puhua… Hän lausui:
— "Niin: kyllä kunnioitan hurskauttasi… Vaan sinä puhuit äsken epäilystä… Se sana ei nyt ole aivan selvä: en tiedä mitä olisi epäiltävä… Pitäisikö minun sitä tehdessäni epäillä Häntä, suurta Kaikkivaltaa, joka on luonut taivaan sekä maan?…"
Valo vierähti punertavaksi… Koski soitti kauneinta kanneltansa…
Kaikki se oli epäilyn kutsuvaa ääntä, ja se soi koskenlaskijalle…
Kiehtovana selitti Perkele hänelle:
— "Varmaankin epäilet Hänen olemustaan, kun et uskalla Häneen luottaen laskeutua temppelinharjalta alas maahan asti: Et tohdi epäillä Hänen olemustaan… varmaankin pelkäät, että hän on heikko, semmoinen joka kaatuu taikka häviää, kun sokeasta uskostasi luovut ja alat Hänen töitään tutkistella… Tai et luota siihen, mitä kerran Hän on luvannut sanassaan, kun lausui: 'Hän lähettää enkelinsä vartioimaan sinua, ettet jalkaasi kiveen loukkaa'…"
Syvyydestä kuului kaunis laulu… Sieltä näkyi ihanin elämän hämärä, jossa nuoret naiset karkeloivat… Ne huiskuttelivat limoinansa suurta elämän salaisuutta… Koski kohisi yhä kuumemmasti…
Jo värisi Oolavin sielu… Jo veti sitä salainen voima… Nuhdellen lausui Perkele hänelle: