— "Turhaa onkin katumus ja pelko sille, joka on kerran kosken kuohuun syössyt. Nääs: koskessa ei voi kukaan venettänsä kääntää ja vastakoskeen laskea. Siis täytyy koskelle herruus antaa…"
Leimuavan tulen lailla ajeli vene aaltoja pitkin. Viisaana jatkoi
Perkele:
— "Sitäpaitsi on hulluutta lähteä tyventä kosken yläpuolelta etsimään, kun alapuolellakin on tyven… Se tyven on tuntematon ja siis ihana ja siihen vie myötävirta…"
Hän karkotti silmäyksellänsä viimeisenkin arkailun Oolavista. Kosken alapuolelta, tyvenestä, kuului jo heleä soitto… Sieltä vilahtelivat kauniit, kutsuvat tulet… Oolavin rohkea henki nautti kosken pimeyden voimaa… Salaisuuden ikävä täytti koko hänen sielunsa.
* * * * *
Outo tuuli puhalsi… Tulinen vene viskautui jo valtavaan luolaan, jonka holvit kohosivat suunnattomaan korkeuteen… Ne holvit nojailivat taitteissansa sateenkaaren-värisiin kaariin, jotka viskautuivat yli luolan valaisten sen salaisella värivalollansa… Kaikki peittyi sen valon himmeään hämärään… Vesi vilisi surullisena, seinät vanhoina satuina… Luola näytti autioksi jätetyltä jumalien asuinmaalta… Silmä etsi siellä kaikkialla jumalien vainajia, tai niiden hautuumaata…
Pauhu lakkasi… Alkoi ikityven. Tulinen vene solui hämärissä luolan läpi, niin kuin kaunis vesilintu… Omin voimin suhahti se rannan hiekkaan runollisessa onkalossa… Käskevästi lausui Perkele Oolaville:
— "Astu maalle! Nyt on laskettu pieni koski…"
Ihmeissään huudahti Oolavi hänelle:
— "Ei aivan pieni!… Riittää kerraksensa!… Sanopas miten monta peninkulmaa alemmaksi jo laskeuduimme!…"