— "Emme tuumaakaan", — vastasi Perkele kuivasti. Kuului oudon linnun laulu. Oolavi tunsi seisovansa elämän ja kuoleman rajamailla, tai ihmeiden kotiperillä. Perkeleen vastaus ei häntä tyydyttänyt. Hän intti loukkaantuneena:
— "En usko sitä… Varmaankin teet nyt pilaa minusta!…"
Loukkautuneeksi tekeytyen selitti kiusaaja:
— "Minäkö ivaa! Ensi kertaa kuulen siitä puhuttavankaan. Iva on pikkusielun tavaraa. Se sekä suuret sanat ovat huntu, joilla peitetään älyttömyys ja tiedon puute, kuten nainen peittää hunnulla rumuutensa. Vannon sinulle että emme tulleet rahtuakaan alemmaksi emmekä etemmäksi, sillä eihän äärettömyydessä voi olla paikkaa eikä ylä- ja alapuolta…"
Outo valo välähti. Se sokaisi Oolavia. Hämmästyneenä huudahti hän:
— "Sitä en ole ennen ajatellut!… Nyt näen ettet kulje ensi kertaa järjen teillä…"
— "En viimeistäkään… Järjen tie on aina ollut tienäni", — vakuutti suuri henki.
He tulivat salaperäiseen luolaan. Siellä raatoivat salaisimmat luonnon voimat. Hämärässä ei erottanut silmä mitään selvästi nähtävää. Kaikkea peitti suuri salaisuus. Se salaisuus pani Oolavin sielun värisemään kuin puhtaan kukan, joka juuri avautuu auringon valolle ja lemmen ensi suutelolle, pelkää ja odottaa sen antimia. Hän vapisi ja herkkeni… Hän odotti hengen lemmen antimia: syvimmän salaisuuden tietämystä, Jumaluuden olemusta. Värisevänä, janon polttamana kuiskasi hän:
— "Täällä on varmasti ihmeen alkukoti."
Kylmänä selitti kiusaaja hänelle: