— "En epäile, mutta en voi myöskään varomaton olla… Mutta jos vannot ja lupaat kuolemaasi asti olla altis, uskollinen ystäväni, niin tahdon koettaa…"
Oolavin ohi suhahti kaunis sävel… Hänen henkensä tapasi sitä kiinni… Sävel pääsi pakenemaan… Se lisäsi sielussa paloa. Kiihkoissansa huudahti hän:
— "Mies ei koskaan ystäväänsä petä…"
Tiedonlähteestä nousivat salaiset suudelmat. Harppu ei soinut enää säveltä, vaan lumoa.
— "Vannotko siis?" — kysyi Perkele lumotulta.
— "Minä vannon. Näytä nyt kaikki minulle!" — lausui Oolavi valansa.
Tiedonlähteellä lauloivat neidot ylistystä ikuiselle hämärälle.
Soitto soi. Se jakoi ainaista janoa. Lähde lorisi ja neito kurotti
siitä kultalipillä vettä.
Mutta yhä janoisempana kärsi ihmishenki juotuansakin…
* * * * *
Kulkijat tulivat ihmeen suureen kiviluolaan. Kaamea puoli-pimeä täytti sen suunnattoman suuruuden… Pelottava hiljaisuus näytti asustavan sen onkaloissa.
Kylmänä, suurena puhui Perkele uudelle ystävällensä: