— "Minä pelkään!… Helvetissäkään ei ole moista!"
— "Se paikka on sinulle vielä tuntematon", — huomautti Perkele, katsellen tulisadetta.
Tulisade yltyi… Jo pamahtivat kivet halki… Aivan Oolavin vieressä räjähti tulinen pallo… Kivilohkareet sinkoilivat pienien sirujen tavalla… Yhä sakeni salamasade… Jo tuli tulta rankkanansa… Pauhu löi pauhun kumoon… Yhä kiihtyi tuli… Sitä katsellessansa lausui Perkele tyytyväisenä:
— "Mikä lempeä ja kaunis keväinen tulisade!"
Tuhannet tulet huikaisivat ilmaa… Kuin moukarit löivät ne kovaan kiveen… Pirstaleina sinkoilivat suuret paadet… Jo oli kaikki tuleen hukkumassa… Kyyristellen, kauhistuneena huusi Oolavi hirmuisen jyrinän seasta:
— "Minä pelkään tätä!… Auta!… Auta oitis minua!"
— "Ystävän rukouksen minä kuulen aina", — lausui silloin Perkele hänelle.
Hän puhalsi. Oitis asettui silloin salamasade. Pauhu taukosi ja äärimäinen hiljaisuus täytti koko luolan. Joku kolkko aave tuntui liitelevän puolipimeässä. Oolavi tunsi olevansa henkien ja jumalien mailla.
Kuului joku ijäisyys-ääni. Perkele astui Oolavin eteen ja lausui hänelle:
— "Nyt näet, etten hylkää ystävääni… Siis uudista nyt vielä lupauksesi, että olet ikuinen ystäväni, niin saat nähdä kaikki salaisuudet… Sinä saat nousta ihmeen herraksi Jumalan valta-istuimelle…"