Taas lorisi tiedonlähde… Sen höyry muuttui huumaavaksi, ihanaksi hämäräksi… Jumalan valtaistuin näkyi sen hämärän takaa… Ihanimmat neidot polvistuivat sen istuimen edessä… Ne polvistuivat siinä ihmishelminä… Jo elämässä tarjosivat ne enkelit autuuden… Soitto sulatti mieltä… Laulu hellytteli miehen haluja ja kaunis istuin kutsui…
— "Lupaatko?" — humisi Perkeleen kysymys.
Oolavi soi jo herkimpänä säveleenä… Kiihkoissansa huudahti hän:
— "Minä lupaan… Minä vannon… Minä vannon vereni kautta…"
— "Siis kättä päälle!… Käsi on miehen pontta", — lausui Perkele ojentaen kätensä Oolaville.
Oolavi ojensi kuumeisen kätensä Perkeleelle. Mutta kun hän koski Perkeleen käteen leimahti suuri lieska… Hänen johtajansa hävisi ja muuttui silmänräpäyksessä suureksi tuleksi… Kauhun-huudahdus pääsi silloin Oolavilta…
Mutta ennen kun hän ehti vielä mitään ajatella sammui tulenlieska ja sen sijalla seisoi nyt Perkele omassa hahmossansa, Perkeleenä. Hämmästyneenä huudahti vietelty hänelle:
— "Kas sitä!… Tämä vasta oli ihmeen ihme!… Sinähän oletkin
Perkele, pimeyden ruhtinas, vanha käärme!…"
Rauhallisena vastasi Perkele hänelle:
— "Siis en tullut luoksesi petturina: En valehdellut itseäni suuremmaksi kuin olen, vaan päinvastoin tulin luoksesi alhaisempana oikeaa suuruuttani… Moni kerjäläinen hiipii taloon kuninkaan väärässä nahassa kavaluudella kuin susi lammaslaumaan… Minun tapani on päinvastainen: Minä tulen huonompana itseäni, että ilosi olisi suurempi silloin kun suuruuteni paljastuu…"