Outo ääni humisi Oolavin korvissa… Suuri henki tuntui leijailevan hänen päällänsä… Harppujen sävel riutui ja herkesi kokonaan… Alkoi ikihiljaisuus.
Mutta äkkiä paukahti pasuunien soitto. Sen pauhatessa lausui Perkele kiusattavalleen:
— "Heitä pois hämmästys, äläkä ujostele suuruuttani!… Meidän kesken on vala vannottu… Ja se vala pitää myös, sillä Jumalille annettua sanaa ei ole voitu vielä koskaan ottaa pois ihmisen omilla voimilla…"
Ja tyttö se uudisti lupauksensa.
Taas hyrisivät yön runorukit… Taivaan tähtipaljous julisti Jumalan rikkautta. Yön runous kertoi Hänen olemuksensa kauneutta.
Kaunis tähdenlento kulki taivaan halki… Punaviivalla merkitsi se enkelin kulkeman polun. Gabriel saapui taas Martvan luo. Hellin käsin puki hän hänet taivaan nunnapukuun. Ihastuneena huudahteli kaunis puettava suurelle pukijallensa:
— "Sinä tulet taas minua ohjaamaan!… Kiitos olkoon siitä Jumalalle!… Minun halvat rukoukseni ovat varmaankin Hänelle kelvanneet, kun on taaskin suuren enkelinsä lähettänyt minua johdattamaan hyvän tiellä… Kiitos sinullekin johdostasi, niin entisestä kuin myös nykyisestä!"
Murheissaan selitti suuri enkeli hänelle:
— "Hänelle on syntisenkin pienin huokaus kuin kaikkein kallein, otollinen uhri… Hän rakastaa sinua niin kuin isä lastaan…"
Hän antoi Martvalle pienen kukkasen käteen… Kukka tuoksui nyt tytön kädessä… Tyttö itse hohti puhtautena… Hänen elämänsä oli ijäisyyden suurta kaunista runoa… Kainona vastasi hän enkelin puheeseen: