— "Sillä jos sinulla on lapsi, jota rakastat, kasvatatko sinä häntä jaloksi paljastelemalla porttojen elämää? Niiden elämälläkö sinä luulet lapsesi sielun puhdistuvan? Eikö mielestäsi sitä varten ole Jeesuksen elämä, joka painuu lapsesi sieluun puhtaana kuin päivänkuva lammensilmään?"

Harhaman kädet hikosivat. Hän oli muserrettu. Hän väänteli tuskissaan kirjaansa torveksi. Munkki Pietari jatkoi ikäänkuin toiseen asiaan mennen ja puoli itseksensä:

— "Minä uskon sen ajan tulevan, jolloin ihmiskunnan on pakko säätää kirjallinen kieltolaki, ainakin osittainen, sillä moni kirjailija levittää turmelusta enemmän kuin kapakoitsija."

Harhamasta se tuntui liian kovalta tuomiolta, joka oli hänen kirjansa johdosta lausuttu kirjailijoista, joihin hän ei kuulunut. Hän yritti huomauttaa:

— "Minusta se on liian paljon sanottu…"

— "Ei ollenkaan liian paljon", — keskeytti munkki Pietari. — "Tarkasta vain elämää ja todellisuutta, niin huomaat, että mikä on tänään mahdotonta, se on kerran välttämätön. Keskiajan ritarit, joille pystytettiin muistomerkkejä ja joita runoilijat lauluillansa ylistivät, eivät olisi uskoneet, että heidän jälkeläisiänsä hävitetään turmiollisina ammattilaisina. Eikä se esimerkki ole ainoa."

Harhama punnitsi tekoansa. Sitä tehdessään muisti hän erään alhaisuutensa: Kun sanomalehdet hänen vankeudesta päästyään häntä nuhtelivat hänen riettaan elämänsä johdosta, oli hän alkanut koota tietoja sanomalehtiä lähellä olevien henkilöiden ja toimittajien elämästä, voidakseen "antaa vastaan". Tavaton muistinsa ja varsinkin se suuri tuttavajoukko renttuilevia herroja, jonka hän oli retkuillessansa hankkinut, olivat hänelle silloin oivat apulaiset. Hän palkkasi miehen hankkimaan tarkat tiedot kapakoiden ja porttoloiden kätköistä ja kohta oli hänellä ääretön aineisto. Mutta kun hänen piti sitä käyttää, oli hänestä aina tuntunut liialta semmoisen, muka saastan, paljastaminen. Nyt huomasi hän paljastaneensa omaa elämäänsä, jonka rinnalla näiden toisten elämä oli toki pelkkää hurskautta. Sitä ajatellessaan hän masentui ja ajatukset tylsistyivät. Anna Pawlowna huomautti aralla, äkkiä painuksiin menneellä tai väsyneellä äänellä:

— "Minua siinä kirjassa oudostuttaa yksi asia… No, Te loukkaannutte… Olkoon sentähden sanomatta", — lopetti hän nopeasti.

Mutta Harhama tahtoi kuulla kaiken. Kun hän pyysi jatkoi Anna
Pawlowna:

— "Ettekö Te huomaa miten epäritarillinen Te olette ollut, kun elämänne yhteydessä olette paljastanut toisia, muun muassa naisen, jonka suhde Teihin oli salainen? Samaten olette paljastanut majuri Velikodushofin. Se ei ole kaunis teko."