— "En minä puhu oikeista, vaan vääristä kirjailijoista, joiden oikea käsi on heidän turmioksensa ja muiden onnettomuudeksi annettu."
Hän puhui vielä kauvan. Jokainen olisi voinut esimerkeillä todistaa sanat tosiksi. Kirkko oli tulvillansa totuuden ja nöyryyden henkeä. Väki ihaili pappiansa. Rippilapset katselivat häneen kuin pieni lapsi aamuaurinkoon, kun sen valo tulvaa juuri unesta raottuneeseen silmään.
Pappi jatkoi auringon valokehästä:
— "Jos siis hylkäätte Hänet ja lähdette sydämenne puhtautta noutamaan aikamme lukemattomilta palkka-Jeesuksilta, ettekö te ole verrattavat siihen, joka vaihtaa kirkkaan helmensä mullan tahraamaan kivisiruun, tai siihen, joka hylkää auringon valon ja lähtee valoa etsimään karsinan pimeydestä?"
Kaikki oli taas niin kumoamatonta kuin auringon valo, jota ei voida sammuttaa, vaikkapa se voidaankin hetkeksi pilvillä peittää, tai sitä varjoon paeta.
Pappi puhui vielä pitkältä ja kauniisti. Lopuksi kääntyi hän vanhan väen puoleen ja uskoi nuoret oppilaansa heille. Hän varotti heitä:
— "Jokaiselle, joka pahentaa yhden näistä, olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen." Hän jatkoi:
— "Jos näiden puhtaisiin sydämiin puhallatte tunteen, joka sen saastuttaa, ettekö ole verrattavat mieheen, joka vie ruton siemenet naapurinsa kotiin? Ja jollette estä käärmettä, joka matelee lähimäisenne kartanolle, ettekö ole yhtä syyllinen kuin se, joka sen sinne veisi?"
Kirkossa kuului itkua ja nyyhkytyksiä. Papin ääni nousi ja sai voimaa ja lempeyttä. Hän puhui taas kirjallisuudesta ja sen edustamasta inhimillisestä siveellisyydestä. Verraten sitä jumalalliseen siveellisyyteen jatkoi hän:
— "Inhimillinen siveellisyys on tuulta, joka tänään puhaltaa idästä, huomenna lännestä, riippuen siitä, mikä milloinkin kaupaksi menee. Eikö nimittäin kukin kirjoittelija kilpaile toisen kanssa, koettaen tuottaa markkinoille n.s. 'uutta'?"