Sen oli jokainen huomannut. Pappi jatkoi kysymystänsä:
— "Mutta voiko totuus olla muuta kuin yksi, joita joka päivä paistaa samana kuin aurinko taivaalla?"
Jokaisesta oli se niin luonnollista, ettei ainoakaan sydän yrittänyt sitä kieltää. Pappi puhui aistillisesta kirjallisuudesta ja sen ylistämästä sukupuolirakkauden luonnontilasta. Hän saarnasi:
— "Eivätkö he korota eläimellistä himoa rakkauden alttarille, kuten Molokin papit, ja kehota ihmisiä: 'Uhraa tälle vapaasti, sillä tämä onkin rakkautta'? Eivätkö he, toisin sanoen, ole Molokin pappeja, jotka leipäänsä ansaitessaan seisovat Molokin alttarilla houkutellen kansaa kantamaan sinne uhrejansa? Kuka Teistä siis raaskisi noutaa lapsensa pois Jeesuksen luota ja viedä hänet heidän jalkojensa juureen? Jos niin teette, olette vanhempia, jotka noutavat lapsensa vanhan, viisaan ja lempeän isoisän luota ja vievät heidät sinne, missä käärme vaanii jokaisessa kivenkolossa ja houkuttelevat virvatulet viettelevät niille harhateille, jotka päättyvät paheen pesien portaiden edessä. Älkää niin tehkö, vaan viekää lapsenne joka aamu Jeesuksen luo. Poistakaa pois se kalkki, jolla ihmiset ovat Hänet aikojen kuluessa sivelleet, ja hän avautuu teidän lastenne eteen ihanana erämaan kosteikkona, jossa runous pulppuaa totuuden lähteestä, kauniimpana kuin se on koskaan ihmissielusta heijastanut!"
Ja sitten alkoi hän kuvailla Jeesuksen ihanaa olemusta, Jeesus ilmestyi hänen sanoistansa kuulijoiden eteen taivaan tähtenä, joka tuikkii taivaanlaella täynnä jalointa, puhtainta runoutta ja totuutta. Hän suureni, kirkastui ja muuttui hymyileväksi joulukuuseksi, josta tuoksusi raikas, puhdas havuntuoksu ja jonka oksilla kynttilät tuikkivat kuin muistot lapsuuden leikkimailta.
Silloin tuntui kuin soisivat pienet urut itseksensä jossain kaukana ja kumminkin aivan likellä. Kirkkokoivikossa istui joka oksanpäässä pieni lintu, katseli Jeesuksen kirkkautta ja lauloi Hänen ylistystänsä täysin äänin. Nurmi oli kaunis, laakso kukista korea, järvenselkä sinestä, ja jokainen vaara tuntui Öljymäeltä, jonka juurella pieni kylä hymyili pyhänä Jerusalemina Joka puro oli Kidron, joka lampi oli Bethesdan lampi ja harppuna oli Suomen kannel. Maa kantoi hedelmää, luonto ylisti Jumalaa, järvellä liiteli kirkonkellosta päässyt kumahdus kirkkaana sävelenä ja kotipihalta nouseva lehmisavu tuntui Israelin aikaiselta uhrisavulta. Päivä oli onnea, yö lepoa, sillä jokainen oli onnellinen ylkä tai morsian, joka odottaa armaansa, Jumalan tuloa.
Litvan väen sydämet olivat sillä hetkellä puhtaat, kuten Martvan sydän. Siksi oli heidän rintansa rauhaa ja heidän onnensa sen johdosta täydellinen. He olivat näkevinänsä ihmishengen ijäti kaivatun: Jumalan, ja he todistivat todeksi papin sanat: "Autuaat ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä oman onnensa: Jumalan."
* * * * *
Saarnakellot olivat soineet, saarna loppunut ja Isämeidän rukous oli avannut ihmisten eteen elämänrunouden aapislehden. Siitä olivat tuoksahtaneet kullekin ne päivät, jolloin hän itse oli sitä rukousta etsinyt aapisen sivuilta yhtä viattomana ja avoimin mielin kuin oli katsottu aapisen kukkoa.
Urut pillahtivat taas soimaan kauniisti, viattomina, kuten pikkulapsi kätkyessä keinuen laulelee vanhaa virttä, jota on kuullut äidin veisaavan lypsäessänsä lehmää veräjällä. Alttarilla seisoi jo nuori pappi rippiastiat kädessä. Väen mieli oli hartautta, äiti itki onnesta ja isän hartioilta vierivät pois elämän huolet. Siinä oli samalla iloa ja surua, kuten lintuparilla, jonka poikue on lentoon lähtemässä: Pesuuden elantohuolet olivat lopussa, mutta lopussa oli myös vanhemman onni saada olla lapsensa tukena. Ja surua lisäsi se tieto, että pesä ei ole enää lapsen suojana, kun on lapsi lähdössä avaran maailman varaan.