Jo polvistuivat nuoret alttarin eteen, Martva muita ennen. Alttaritaulusta katseli kärsivä Ristiinnaulitun kuva suoraan häneen, kyljessä verta vuotava haava katse rakkautta ja sääliä täynnä, tiukkuva veri armonantimena. Urut soivat entistä kovemmin ja väki veisasi, rukoillen onnea omillensa:
"Jumalan Karitsa! Sinä joka pois otat maailman synnit! Armahda meitä!"
Ja laulu ja rukous kertautuivat ja humisivat kirkon matalassa puuholvissa kuin kaunis iltakaiku etäisessä kalliossa, kun se sieltä takaisin palaa lehtipehmeän kotikoivikon syliin. Koko kirkko hymisi täynnä urkujen säestämää rukousta: "Jumalan Karitsa… Jumalan Karitsa!… Armahda meitä synninlapsia!"
Ja silloin tuntui Martvasta kuin olisi koko maailma lempeä kuin äidin syli, kaikki tiet pehmeitä kuin vihtakoivu, kaikki polut marjateitä, päivät kaunista kaikua ja koko elämä Pohjolan lumipuhtautta. Ja kun hän silloin nosti avonaiset silmänsä rukouksesta, valmistautuen juomaan sitä siemausta, joka on niin monelle särkyneelle rauhan tuonut, ja kun hänen katseensa silloin kohtasi alttaritaulun Vapahtajan, tuntui taivas olevan hänelle armoa täynnä, ja lähettävän enkelit varjelemaan, ettei hän jalkaansa mihinkään loukkaa. Ei hän silloin surrut sitäkään, että Jeesus oli hänen tähtensä ristille astunut, — sillä hän olisi siinä surussansa nähnyt ikäänkuin isänsä viisaiden tekojen luvatonta arvostelemista. Hän oli todellinen lapsi, jommoisena Jeesus oli sanonut ihmisen täytyvän tulla Hänen luoksensa. Eikä hurskas Rannisto ja hänen vaimonsa olleet koskaan niin hartaasti rukoilleet Jumalan Karitsan armoa, kuin tällä onnen ja autuuden hetkellä, jolloin heidän elämänsä ilo ja kukka ensi kertaa koski huulillansa rippiastiaan ja jumalaapelkääväinen pappi siunasi hänet, vakuuttaen hänelle Jumalan ijankaikkista armoa ja rauhaa pienien urkujen soiton hävitessä veisaavan väen rukoukseen, kuin runon surusävy sen sanojen sekaan.
* * * * *
Jo veisasi väki lähtövirttä. Martva suuteli äitiänsä ja isäänsä, kiittäen koko olemuksellansa, katseellansa ja kaikella:
— "Kiitos sinulle äiti ja isä, elämästäni, nuoruudestani, onnestani ja kaikesta! Kiitos lapsuuden iloisista päivistä, kirkkomatkoista, makeisista, nukeista, pesuista, puhtaista vaatteista ja joulukuusista! Kiitos Jumalasta, jonka minulle osotit! Kiitos äiti sylistä, kehtolauluistasi! Kiitos isä polvestasi, jolla keinutit, taruistasi, joita kerroit, aapisistasi, kuvakirjoistasi ja hyvästä esimerkistäsi, jonka annoit! Minä palkitsen ne tulemalla iltasi iloksi, kotisi kunniaksi ja sinun hyväksi, puhtaaksi tytöksesi!"
Silloin saivat Ranniston ja hänen vaimonsa kyyneleet vapaasti vuotaa, sillä ne olivat onnenkyyneleitä, kuten äidin synnytyskivut ovat onnenkipuja. Sanattomina suutelivat he enkelityttönsä puhdasta otsaa ja kiittivät Jumalaa ja sitten toinen toistansa sydämen sanoilla:
— "Kiitos yhteisestä lapsesta, huolestasi, rakkaudestasi ja uskollisuudestasi! Kiitos yhdessä eletyistä onnenpäivistä: öisistä valvomisista lapsemme ääressä, sen hellimisestä ja Jumalan luo johtamisesta!"
Ja sulkien tyttärensä syliinsä, kuiskasi onnellinen isä: